Suoravetolukkoiset kiväärit ovat yleistyneet metsästyksessä. Päätin ottaa selvää, soveltuisiko sellainen omaan käyttööni. Lisäksi asiassa kiinnosti myös vaihtokaliiperiominaisuus, eli samaan kiväärin runkoon voisi helposti ja nopeasti vaihtaa erikaliiperisen piipun.

Ajatuksena oli koota testiin näistä lähtökohdista eräänlainen unelma-ase. Siis ase, joka olisi kasattu mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti hinnasta isommin välittämättä, mutta ylimääräistä hienostelua ja turhaa rahanmenoa välttäen. Eli testiaseeseen halusin kaiken, mikä kohtuudella on rahalla saatavissa, mutta myös helposti arkijärjellä ja taloudellisestikin perusteltavissa.

En siis nyt halunnut fiilistellä huippulaatuisella pähkinäpuutukilla ja upeilla kaiverruksilla. Tämän paketin näin ainoastaan käyttöesineenä ja työkaluna. Mikä oli funktionaalista, se sai tulla mukaan, ja kaikesta muusta karsittiin, koska näin olisin toiminut itsellenikin asetta ostaessa, jos tilille olisi syystä tai toisesta vähän ylimääräistä jäänyt.

Piiput ja kaliiperit

Lähtökohtaisesti halusin paketin, jossa yhdellä rungolla ja kahdella vaihtokaliiperilla voisin metsästää kaikkea kiväärillä ammuttavaa riistaa linnuista villisikaan, hallista hirveen ja supikoirasta karhuun. Mitä nyt vain Euroopassa voisin metsästää. Olisin toki voinut rajata ajatusmaailman vain suomalaiseen riistaan, mutta vaihtopiippuinen ase on erityisen omiaan ”takedown” ominaisuutensa ansiosta myös metsästysmatkailussa.

Tällä hetkellä eniten käytän kolmea kaliiperia, eli 6,5x55 SE, .308 Win ja 9,3x62. Tähän päätyminen on ollut monessa mielessä käytännön sanelemaa, mutta myös puhdasta sattumaa. Näihin kaliipereihin on saatavissa hyvä valikoima edullisia tehdaslatauksia. Aseita yksi kerrallaan hankkiessani ne ovat myös mielekkäällä tavalla täydentäneet toinen toistaan.

Kuvassa vasemmalta oikealle: 6,5x55 SE, .308 Win ja 9,3x62

Ehkäpä vähiten kiinnostavaa ja hyödyttömintä asekeskusteluissa on kiistely siitä, mikä kaliiperi on paras. Voin aivan helposti perustella, miksi näistä kolmesta kukin on ehdottomasti paras ja sopivin kaliiperi. Niillä kaikilla on omat parhaat puolensa. Ja ainakin teoriassa niitä kaikkia voi käyttää hyvin pitkälti samaan tarkoitukseen omassa metsästyksessäni.

Kaliiperi .308 Win on itsessään melko toimiva kompromissi monipuoliseen metsästykseen painottuen suurriistaan. Jos valitsisi vain yhden kaliiperin kaikkeen tarkkuusammuntaan ja jahtiin, se olisi todennäköisemmin juurikin tämä. Nyt kuitenkin on mahdollisuus valita kolmesta suosikistani kaksi, ja silloin .308 Win on vähän kuin autoissa harmaa Toyota Avensis. Ei huono valinta… se on järkevä auto, jolla kyllä hyvin pärjäilee… mutta isompaa, pienempää, tehokkaampaa, nätimpää, tyylikkäämpää, näppärämpää, kevyempää, saksalaisempaa jne. eri käyttötarkoituksiin löytyy ympäriltä joka lähtöön. Ja niinpä nyt valitaan kaliipereistakin molemmin puolin, pienempi ja isompi.

Kaliiperin 6,5x55 SE patruunan luodin lentorata on kohtuullisen suora, ja sillä on pienen rekyylin ansiosta miellyttävä ampua. Tätäkin kaliiperia voidaan käyttää ja on myös käytetty oravasta karhuun ja kaikkeen siltä väliltä. Se on kuitenkin parhaimmillaan pidemmillä matkoilla (tehokas käyttöalue yltää jopa reiluun puoleen kilometriin) ja ei-vaarallisen riistan kanssa. Omassa käytössäni tyypillisesti linnut ja pienpedot, sekä kytiksellä kauriit, peurat ja villisiat.

Kaliiperi 9,3x62 kehitettiin sen sijaan alun perin afrikkalaisen suurriistan metsästykseen, joten siinä on reilummin pysäytysvoimaa. Se soveltuukin varsin erinomaisesti ajometsästykseen, erityisesti nopeisiin tilanteisiin lyhyiltä matkoilta. Omassa käytössäni se on tyypillisesti peura-, villisika-, hirvi- ja karhujahdeissa. Isompi teho on omiaan varsinkin vaarallisempaa riistaa tavoiteltaessa tai ns. puskapyssynä hirvihaukulle mentäessä.




Esitin ehdotukseni Blaserin maahantuojalle, joka tarjosi vastaehdotuksena 6,5x55 SE:n tilalle suomalaisen patruunavalmistajan kehittämää 6,5X47 Lapua -kaliiperia. Se on yli sata vuotta nykyaikaisempi, tämän päivän tietämyksellä ja välineillä suunniteltu kaliiperi. Patruuna on erityisesti suunniteltu pitkänmatkan (300-1000 m) tarkkuusammuntaan. Ajattelin jotta mikäpä siinä, koeajetaan kaliiperi.

Runko tavallisella tai peukalonreikätukilla

Testiaseeksi valikoitunut Blaser R8X ”Karhuleka” toimitetaan perinteisen mallisella tukilla, jossa on säädettävä poskipakka. R8X-aseessa on neljän patruunan kiinteä makasiini. Sain hieman myöhemmin testattavaksi myös aseen peukalonreikätukkisen R8-rungon, jossa kiinteän makasiinin sijaan on irrotettava lipas/laukaisukoneistoyhdistelmä. Muutoin rungot olivat yhtenevät ja niissä oli ristiin käytettävissä samat vaihtopiiput.

Kokemuksia ja tuntemuksia testissä

Suoravetolukkoisen kiväärin tärkein käytännön hyöty on tavalliseen pulttilukkoiseen aseeseen verrattuna yksinkertaistettu uudelleenlataus ja näin saavutettu nopeampi uusi laukaus. Perinteistä pulttilukkoista asetta ladatessa käännetään lukon kampi ylös, vedetään lukko taakse, työnnetään lukko uudelleen eteen. Tämä liike poistaa edellisen hylsyn ja syöttää uuden patruunan patruunapesään. Lopuksi käännetään vielä kampi takaisin ala-asentoon kiinni. Liikesarjan jälkeen voidaan ampua seuraava laukaus.





Suoravetolukkoisessa kiväärissä jää kammen nostaminen ja laskeminen kokonaan pois. Ampuja vain vetää kammesta lukon taakse auki ja sulkee sen työntämällä takaisin eteen. Yksinkertaisempi liike on tietysti nopeampi ja helpompi hallita myös tähtäyksen kanssa, koska sivuttainen vääntöliike jää kokonaan tekemättä. Ahkeran harjoittelun jälkeen voi suoravedolla päästä lähes samaan käytännön tulinopeuteen kuin itselataavalla aseella.

Ensivaikutelmana Blaser R8X -aseesta huokuu laatu. Kaikki on viimeistellysti ja tarkasti tehty. Ase toimitetaan laukussa, jossa tilaa rungolle, kahdelle vaihtopiipulle, lukolle, vaimentimelle ja optiikalle. Laukku on kätevä siirtymämatkoilla reissuissa ja ehkä ampumaradallakin, mutta ei tietenkään metsällä.




Aseen kasaaminen ja kaliiperin vaihto käyvät pienen harjoittelun jälkeen melko nopeasti. Pari ruuvia auki mukana tulevalla työkalulla, nostetaan piippu irti ja toinen piippu käänteisessä järjestyksessä takaisin paikalleen. Tässä tapauksessa 6,5X47 Lapua ja 9,3x62 toimivat samalla lukonpäällä, mutta kaliiperiluokan vaihtuessa vaihdetaan myös lukonpää.





Rungon pysyessä samana kaliiperin vaihtuessa saavutetaan tietysti myös se etu, että aseen käsittely ja laukaisutuntuma säilyvät koko ajan samana. Tämä helpottaa aseeseen tottumista ja näin edistää myös ammunnan harjoittelua. Harjoittelu tulee mukavammaksi ja tietyin ehdoin taloudellisemmaksi, kun voi isommat määrät radalla harjoitella pehmeämpirekyylisellä ja/tai ehkä myös edullisemmalla kaliiperilla. Patruunoiden hintaero voi helposti olla moninkertainen eri kaliipereiden välillä.

Kuten alkuspekseissä tuli jo määriteltyä, nyt haettiin käytännöllisyyttä ennen kauneutta. Tosin Blaser R8X:n synteettinen tukki on ihan tyylikäs sekin, mutta ennen kaikkea se on paljon paremmin sään- ja kolhunkestävä kuin puutukki. Tukin otepinnat ovat kumitetut miellyttävämmän ja varmemman otteen saamiseksi myös märillä käsillä. Perinteisesti muotoiltu tukki on juoheva nostaa poskelle. Se mahdollistaa helpon latausliikkeen ja on siten siis nopeasti valmis uuteen laukaukseen. Suoralinjainen tukki auttaa myös rekyylihallinnassa. Kaiken kaikkiaan oiva valinta kiihkeätahtiseen ajojahtiin tai rämpimiseen hieman haasteellisemmissakin maastoissa.

Verrokkina testattu peukalonreikätukki on ensisilmäyksellä tyylikkäämpi ja ergonomisempi. Peukalonreikätukissa käden asento on selvästi luonnollisempi antaen samalla paremman tuen tähtäykseen. Haasteeksi muodostuukin sitten nopea latausliike, kun peukalo on jumissa tukin reiässä. Tai siis itselläni peukalo ei meinaa löytää tietään sujuvasti koloonsa latauksen jälkeen, ja näin nopea uusintalaukaus hidastuu merkittävästi.

Radalla mukana ollut kaveri opasti, ettei peukkua tarvitse ottaa pois kolosta ollenkaan, heilauttaa vain etu- sekä keskisormen otteella lukon eteen ja taakse. Treenasin liikettä kuivaharjoitteluna tyhjällä aseella muutaman minuutin. Toden totta onnistuuhan se, muttei tosiaankaan yhtä helposti ja varmasti kuin perinteisellä tukilla. Ilmeisesti temppu on riittävällä harjoittelulla opeteltavissa, mutta luontevasti se ei ainakaan itseltäni käy, niinpä en suosittele peukalonreikätukkia nopeatempoiseen ajojahtiin tai vaarallisen riistan tilanteisiin.  Toisaalta se soveltuu erinomaisen hyvin tarkkuusammuntaan radalle ja kytismetsästykseen, jossa hyvin harvoin täytyy ampua useampaa laukausta nopeasti peränjälkeen.

Vaihtopiipuista 6,5X47 Lapua on 65 cm pitkä. Match-piippu on halkaisijaltaan 22 mm. Piipun uritus nopeuttaa jäähtymistä. Tämä kaliiperi osoittautui aivan erinomaiseksi valinnaksi. Testin aikana radalla ammutut Scenar 6,5x47 L 8,0g ja Naturalis 6,5x47 L 9,1g kävivät käytännössä sadalla metrillä täysin samaan oman ampumataitoni puitteissa. Kaliiperin ominaisuudet antaisivat varmasti paljon nautiskeltavaa itseäni paremmalle snaipperille ylipitkilläkin matkoilla.

Vertailukohdaksi 9,3x62 vaihtopiippu on 52 cm pitkä. Standard-piippu on halkaisijaltaan piipun suulta mitattuna 17 mm. Testin aikana käytin tässä ainoastaan Naturalis 9,3x62 16,2g -patruunoita.





Äänenvaimentajana testissä toimi A-Tec Optima 45 .375, A-Lock. Optima 45 on modulaarinen 3-osainen vaimennin. Alumiinivaimennin on sisäosiltaan ruostumattomasta teräksestä. Halkaisija 45 mm, kokonaispituus 230 mm, joka jatkaa asetta 150 mm. Paino n. 285 g. Vaimenninta voidaan sovittaa eri kaliipereihin jättämällä keskimmäinen osa tarvittaessa pois. Testissä käytin vaimenninta 9,3x62 kaliiperissa pääosin täyspitkänä ja 6,5x47 lyhennettynä. A-lock on adapteri, joka ruuvataan vaimenninkierteen päälle, ja näin vaimennin saadaan helposti ja nopeasti 60 asteen kierrolla paikoilleen.

Kuvassa vaimentimen vaikutus osumapisteeseen 6,5X47 Lapua -kaliiperissa.

Samaan aikaan Blaser R8X -kiväärin kanssa oli testissä Leica Magnus 2.4-16x56 i ja Nikon Prostaff 7 IL 1-4X24 -tähtäinkiikarit. Nämä osat tästä testistä pääset lukemaan oheisista linkeistä.





Tähtäimiin liittyen Blaserin oma tähtäinkiikarin pikajalka ansaitsee erityismaininnan. Pikajalka toimii nopeasti ja täsmällisesti kahdella sormin kiristettävällä "siipiruuvilla". Pienellä harjoittelulla optiikan vaihto käy noin kymmenessä sekunnissa. Optiikan säädöt säilyvät käytännössä täysin muuttumattomina. Tämä ominaisuus ja sen täsmällisen tarkka toiminta tekivät itseeni ehkä suurimman vaikutuksen koko tässä testattavassa asepaketissa.

Johtopäätöksiä Blaser R8X ”Karhulekasta”

Lähtökohtana oli kerätä eräänlainen unelma-asepaketti, mutta pitää budjetin suhteen edes töppösen kärjet maassa. Joo, kyllä tämä paketti on omistushaluja herättävä ja riittävän tarkoituksenmukainen alkuperäisiin spekseihin nähden. Rehellisesti sanottuna paketti on varsin kallis ja jätti kuitenkin joitakin yksityiskohtia pohdittaviksi.

Ensimmäinen hämmästelyni tuli, kun viritin peurakytiksellä aseen, työntäen patruunan pesään, eli lukon mahdollisimman vähin äänin pehmeästi kiinni. Kun tilanne tuli ampua, ei liipaisimesta lähtenytkään nuoli liikkeelle. Vedin lukon uudelleen auki ja tämäytin kammen hieman rivakammin eteen. Peura ei jäänyt tilannetta ihmettelemään, vaan poistui paikalta latausääniin hermostuneena. Otin ja selvitin asiaa perusteellisemmin hieman myöhemmin. Lukon kampi tosiaan täytyy painaa rivakammin/määrätietoisemmin eteen kuin tavallisessa pulttilukkoisessa kiväärissä, jossa kammen alaspainaminen varmistaa lukon olevan perillä kiinni.





Tämä ei sinänsä ole iso asia, kunhan sen tietää ja muistaa ladata aseen ennakkoon. Patruunan voi työntää patruunapesään jo ennen passiin tulemista. Varsinkin kun Blaser R8X voidaan ottaa kokonaan pois vireestä lukon yhteydessä olevalla työntövirittimellä, vaikka patruuna onkin pesässä. Ase ei siis ole varmistettu, vaan iskurin jousen viritys on poistettu. Tämä on paljon turvallisempaa kuin pelkästään varmistimella suojattu viritetty ase. Ase saadaan nopeasti ja paljon äänettömämmin takaisin vireeseen siirtämällä työntöviritin peukalolla etuasentoon, vähän samaan tapaan kuin monessa aseessa poistetaan varmistin päältä.




Toinen ahaa-elämys tuli, kun harjoittelin ampumaradalla nopeaa toista laukausta. Aseen ollessa poskella ampumavalmiina, vedät lukon taakse, niin se käy vain joidenkin millien päässä nenästä. Sinänsä tässäkään ei ole mitään sen kummempaa, kunhan sen tietää ja asiaan tottuu. Ensimmäisillä kerroilla vain pelästyy ja aivan vaistomaisesti pyrkii kääntämään nenäänsä pois törmäyskurssilta. Tämä tietysti heikentää tottumattomalla osumatarkkuutta ja nopeutta. Jossakin halvemmassa tähtäimessä saattaa optimaalinen silmänetäisyys olla niin lyhyt, että myös oikeasti nopeassa tilanteessa lukon perä voisi osuakin kipeästi nenään. Tokikaan tällaisen saksalaisen premium-aseen päälle ei varmaankaan edes kovin helposti laiteta halppistähtäimiä.

Hieman turhauttavalta tuntuu myös se, että poskipakan joutuu laskemaan alas huolella viritetyistä säädöistään saadakseen vedettyä lukon pois rungosta. Koko aseen idea on kuitenkin pitkälti tuossa helpossa kuljetuskuntoon purkamisessa ja kasaamisessa. Ei varmasti olisi ollut kovin vaikeaa toteuttaa poskipakan säätöä asetukset muistavin pikalukituksin.




Täytyy myös omana mielipiteenä sanoa, ettei makasiinillinen kivääri ole oikein enää tätä päivää. Varsinkaan kun siinä ei ole minkäänlaista pikatyhjennystä. Panokset täytyy näin nyppiä yksitellen makasiinista, jos halua aseesta patruunat pois. Tietysti tässäkin kohtaa voi kiittää nerokasta lukkorakennetta, jolla voidaan ase ottaa pois vireestä ja näin tehdä turvalliseksi. Monessa tilanteessa kuitenkin jahtikaverit näkisivät ja itse näyttäisi turvallisesti mieluummin aseen lukko auki ilman patruunoita.

Blaser R8-rungossa (jota testasin peukalonreikätukilla) on kiinteän makasiinin sijaan irrotettava lipas/laukaisukoneistoyhdistelmä. Tämä on toiminnallisesti yhtä hyvä ja helppo kuin tavallinen irrotettava lipas. Tosin moninkertainen hinnaltaan ja sehän saattaa harmittaa, lippaita kun helposti hukkuu aika ajoin. Toisaalta tavallista pulttilukkoista kivääriä voi käyttää yksittäin käsin syöttämällä jos lipas hukkuu, mutta tässä menee mukana myös laukaisukoneisto.

Koska Blaserin vaihtopiippujärjestelmällinen ase on melko kallis, tulee väistämättä mieleen, että mitä jos ostaisi kuitenkin erilliset kiväärit. Synteettisellä tukilla olevia kivääreitä saa helposti kaksi tai useampiakin samalla rahalla kuin tämä yhden Blaser R8X ”Karhulekan” kahdella piipulla. Lukon toiminta on käyttämissäni pulttilukkoisissa aseessa täsmällisempää. Yhden kaliiperin aseissa voidaan lukkopituus valmistaa käytetyn patruunan pituuden mukaan (esim. Sakolla kuusi eri lukkopituutta). Oikein mitoitettu lukko on nopea käyttää ja sen liike on sulavaa. Oikea lukonpituus mahdollistaa myös optimaalisen patruunansyötön ja ulosheiton.

Tietysti voi miettiä myös toimintavarmuutta. Jos aseeseen tulee jostain syystä tekninen vika ja se vaatii asesepän korjausta, niin kahden aseen tilanteessa toinen ase jää kokonaan käytettäväksi. Kahdesta aseesta toisen voi tarvittaessa lainata vaikka kaverille. Jossain tilanteessa vara-ase saattaa pelastaa jahtireissun olemassaolollaan.




Ratkaisu ei mielestäni ole kovin yksinkertainen, molemmissa vaihtoehdoissa on puolensa, eikä Blaser R8X missään nimessä huono vaihtoehto ole. Erityisesti sen ominaisuudet pääsevät parhaiten esille ”takedown” ominaisuutensa ansiosta pidemmälle suuntautuvilla jahtimatkoilla. Jos joskus rikastun sopivasti, voi asekaappiini ilmestyä pulttilukkoisten rinnalle myös Blaser R8 ;)

Testin aikana kaatunutta riistaa:

Lähteitä:
www.nordis.fi
www.blaser.de
www.waffenlager.net
http://www.terveisetravintoketjunhuipulta.com/2019/03/leica-magnus-24-16x56-i-tahtainkiikari.html
http://www.terveisetravintoketjunhuipulta.com/2019/02/testissa-nikon-prostaff-7-il-1-4x24.html

”Haulikkoammunta on helppoa, ja kiväärillähän osaa ampua kaikki armeijan käyneet”. Omalla kohdallani ei ikävä kyllä tilanne ole ihan näin ruusuinen. Ja mitenkä se edes voisi olla? Suurin osa metsästyksestäni on suurriistan kytisjahtia tai ajometsästystä valmiiksi tarkoin valituissa passeissa. Haulikkohommia tulee tehtyä harvakseltaan ja kausiluontoisesti. Ensimmäisiin jahteihin lähdin aikanaan täysin harjoittelematta ja osin sopimattomilla välineillä.

No, tekemällä oppii ja tekevälle sattuu… onneksi ei kuitenkaan vielä ole pahemmin sattunut.

On melko käsittämätöntä, kuinka pienillä opastuksilla ja vähäisellä harjoittelulla pääsee itsenäisesti metsästämään. Verrataanpa vaikka golfiin, jossa harrastus aloitetaan käytännön harjoituksilla alkeiskurssilla ja suoritetaan pakollinen green card -kortti. Harrastajia rankataan kansainvälisellä tasoitusjärjestelmällä, joka kannustaa jatkuvaan harjoitteluun ja oppimiseen. Jopa niin, että liian isolla tasoituksella ei edes pääse kaikille kentille pelaamaan. Kaikilla kentillä on harjoitusalueensa draiveille, pitcheille, chipeille ja puteille. Monet pelaajat treenaavatkin omaehtoisesti lyöntejään ennen jokaista pelikertaansa ja ostavat myös golfopettajilta yksityisopetusta. Kukaan ei koskaan sano, jotta golf olisi helppoa tai että kaikki joskus sählyä pelanneet osaisivat sitä.

Älä käsitä väärin. En kaipaa metsästykseen lisää pakollisia ja kalliita ehtoja tai esteitä. Kaipaan harjoittelupaikkoja ja mahdollisuuksia, sekä kulttuuria, joka kannustaa opettelemaan käytännön jahtitaitoja.

Haulikkohommia

Omalla kohdallani ihmettelin vuosia, miksen osu haulikollani. Ei, en todellakaan harjoitellut riittävän monipuolisesti ja kun harjoittelin, tein sen pääosin väärin. Pari kierrosta skeettiä vakioiduissa olosuhteissa ei paljoa auta. Varsinkaan jos asetta ei ole katsottu sopivaksi ja tähtäyskuva, nosto, ennakko sekä laukaisu ovat ihan sattumanvaraisesti itse opeteltuja tai osaamattoman kaverin radalla neuvomia.

”Hauliikolla tährätään perällä, poika”, ”Osoitat vain sinne suuntaan, kyllä se siitä paranee, kun harjoittelet vain riittävästi.” tai ”No harmittaahan se, jos on tonnikaupalla jyystänyt rahaa haulikkoon ja sitten saman metsästysseurueen kaveri ottaa lihaa saman määrän pakastimeen 400 euron Baikkalilla…”  Näitä ja muita kuolemattomia neuvoja riittää, jos menet aloittelijana jahtiukkojen kanssa radalle.

Itselläni haulikkoammunta lähti pieleen jo aikanaan asetta valitessa. Minulle kerrottiin, että haulikko on vaistoase (mitä ikinä tarkoittaneekaan), niin päättelin ihan vaistolla, jotta isompi on parempi. Hankin 12/76 eli 3"" magnumin tyytyväisenä. Ase on miehekkään kokoinen ja potkuakin löytyy riittävästi. En erityisesti miettinyt aseen sopivuutta, painoa, saati tasapainoa. Eniten kiinnostivat patruunat ja että niistä löytyisi riittävän karkeita ryynejä mahdollisimman paljon.

Tarkkuusammuntaa

Joo ammuin armeijassa valiot, osun ”junahirveen hirviradalla”, ja karhumerkinkin olen aina saanut suoritettua ampumakokeissa. Näillä eväillä suurin osa metsästäjistä pitää itseään keskivertoa parempana ampujana, niin myös minäkin. Mutta jos asiaa jää yhtään miettimään, huomaan armeijastakin kuluneen jo kolmekymmentä vuotta. Radalla riittää, kun tähtää pahvihirveä parran kärkeen. Karhukokeen läpäisee, jos on valmis maksamaan 20 euroa, ampumaan 75 metristä vakaalta tuelta neljä laukausta, jotka vähintään sivuavat 17 sentin osuma-aluetta.

Haulikkokoulu 

Matka oikeasti paremmaksi ampujaksi alkoi pari vuotta takaperin Haulikkokoulussa. Maaliskuussa sain tilaisuuden käydä kertaamassa oppeja uuden tuliterän Berettan kanssa. Parhaimmillaan opetus onkin omalla aseella ampumista, asesopivuuden tarkastamista… lähes kirjaimellisesti kädestä pitäen neuvoen ja yksityisesti opastaen.

Haulikkokoulun rehtorin Ville Hirvosen opissa. Kuvaaja: Marianna Saren

Kuvaaja: Marianna Saren

Vertaistukea tarjoilee @nordicshot. Kuvaaja: Marianna Saren

En ole vieläkään mitenkään erityinen haulikkoampuja, mutta uudella 20 cal kevyellä ja pehmeärekyylisellä sekä hyvin käteen sopivalla Beretta 693 Fieldillä alkaa jo usko palautua tähänkin hommaan. Harjoittelusta on tullut hyvien ohjeiden ja niistä seuranneen sujuvuuden ansiosta paljon palkitsevampia. Parantuneen itseluottamuksen kautta myös tulokset ovat selvästi kehittyneet.

Riistaklubi

Yksi parhaita viimeaikojen harjoituspäiviä oli ehdottomasti Riistaklubin Simulated game shooting- tapahtuma Salossa 6.4.2019. Tapahtumassa simuloitiin perinteistä fasaanin ajojahtia, jossa neljä ampujaa rinnakkain ampui kaksi 100 kiekon ajoa. Kiekkoja lensi eri suunnista kohti ja sivuttain. Parhaimmillaan niitä oli jatkuvasti ilmassa enemmän kuin ampujia asemissa. Kaikki kiekot olivat vapaata riista ja osan ampujista ladatessa toisilla riitti miltei keskeytyksettä ammuttavaa… Juuri sellaista harjoittelua, jossa ei kilpailla ketään vastaan, ei lasketa pisteitä, mutta opitaan paljon tai ainakin pidetään totaalisen hauskaa…

Kiväärikoulu, Vaarallinen riista

Yleensä radalla tulee harjoiteltua hyvältä tuelta paikallaan olevaan kohteeseen ammuntaa. Se onkin melko helppoa ja itsekin olen saanut osumia jopa puolen kilometrin päähän. Normaalisti harjoitellaan toki paljon lyhyemmiltä matkoilta, ampumapaikat 75 ja 100 metriltä. Ammunta on aina kivaa, se on selvä, mutta ei tällainen harjoittelu paljoa kehitä moninaisissa riistatilanteissa metsästystä. Lähinnä laukaisutekniikkaa ja rekyylin hallintaa. Tottumatonkin oppii hyvissä olosuhteissa ja hyvillä välineillä helposti osumaan tulitikkurasiaan 100 metrin päässä.

Hieman haastetta tuo mukaan liikkuva maali, mutta ampumaradoilla tuttu kiskoilla kulkeva ”junahirvi” on vakionopean tasaisen kulkunsa ansiosta alkuhämmennyksen jälkeen sekin melko helppo kohde. Varsinkin jos ei lasketa erityisesti pisteitä taulusta vaan hyväksytään kaikki osumat numeroalueelta ja ammutaan tyypilliseltä 75 metrin matkalta.

Markku Vehmas Kiväärikoulun vastuukouluttaja

Huhtikuun lopussa pääsin parantamaan taitojani kiväärikoulussa. Aiheena oli tällä kertaa ”vaarallinen riista”. Aamu alkoi kuten aina haulikko- ja kiväärikoulussa ase- ja ampumaturvallisuudella. Sen jälkeen seurasi opetusta mm. ballistiikasta ja riistaeläinten anatomiasta.

Kouluttaja Juha Hämäläinen

Teoriaosuuden jälkeen kohdistettiin aseet, kouluttajat kävivät läpi yksilöllisesti asesopivuutta ja ampujan ergonomiaa sekä ampumatekniikkaa. Ensin siirryttiin ampumaan paikallaan olevia maaleja, joissa metallilevyt kertoivat iloisella kilahduksella onnistumisista. Pikkuhiljaa vaikeutettiin ammuntaa yhdistetyin kääntymis- ja latausharjoituksin.

Kouluttaja Kai Hämäläinen

Video: Helppoja harjoitteita paikallaan oleviin maaleihin.


Kun jokainen oli päässyt paukuttelemaan pari rasiaa yksilöllisessä ohjauksessa, siirryttiin liikkuvien radalle. Sivuttain liikkuviin ja kohti tuleviin maaleihin ammuttiin eri etäisyyksiltä/kulmista useita laukauksia, kunnes laukaus/lataus/laukaus -rytmi tuli automaattiseksi toistoksi ja onnistuneista osumista alkoi tulla ihan peruskauraa.


Video: Sivuttainen maali 40 m ja päin tuleva maali 17 m.


Tänä keväänä kivääriammunnassani on tapahtunut selvä harppaus eteenpäin. Tästä ansio on ilman muuta Kiväärikoulun opastuksessa ja sisäistämässäni opissa, ettei aina tarvitse osua kymppiin. Saattaa kuulostaa ehkä hieman oudolta, mutta vuosien ajan ampumaradalla, kun on tähdännyt tauluihin, joissa on rinkulat 1-10 kuin tikkataulussa, niin väistämättä tulee virhettä peläten tähdänneeksi aina kymppiin. Sitten on harmittanut, kun osuma onkin ollut seiskassa tai kasissa, vaikka oikean riistatilanteen kannalta kumpikin olisi aivan kympin laukauksia.

Juurikin se virhettä välttelevä kympin puristaminen on ollut suurin edistymiseni hidaste. Kun otetaan maaliksi 10-20 senttinen lätkä, niin osumia alkaa yhtäkkiä tulemaan ihan liukuhihnalta. Kun enää kympillä ei ole merkitystä, vaan ainoastaan osumalla, alkaa tähtääminen muuttua väkisin puristamisesta paljon rennommaksi. Eihän metsästyksessä kilpailla kenenkään kanssa, vaan pyritään mahdollisimman eettisiin riistalaukauksiin, usein nopeissa ja hieman hankalissakin olosuhteissa. Isommassa riistassa vitaalialue on helposti jalkapallon kokoinen. On paljon helpompaa laukaista hyvä osuma jalkapalloon, kuin yrittää väkisin sitä täsmälleen keskelle. Tärkeintä kuitenkin on hyvä osuma, eikä taulusta lasketut pisteet.

Pari nopeaa perättäistä reikää keskellä possua :)

Liiasta yrittämisestä on usein pelkkää haittaa, mutta myös hyvät välineet auttavat onnistumisissa. Vaarallisen riistan koulutuksessa harjoittelin ammuntaa tarkoituksellisesti molemmat silmät auki, koko ajan maalialuetta laajasti seuraten. Se onnistuu parhaiten kiikaritähtäimistä 1x suurentavalla tai Aimpoint -tähtäimellä. Vaarallisen riistan koulutuksessa ammuin kaikki laukaukset aseella, jolla on tarkoitus syksyllä lähteä karhujahtiin ja muutenkin käyttää suurriistan ajometsästyksessä, eli Sako 85 kaliiperissa 9,3x62 tähtäimenä Steiner Nighthunter 1-5x24.

Tämä Nighthunter on varustettu pistetähtäimellä (Absehen 0-I), joka on valaistavissa, eli toimii 1x suurennoksella hyvin pitkälti samalla tavalla kuin Aimpoint-tähtäimet. Tässä on siis tarvittaessa mahdollisuus käyttää myös suurennosta 5x saakka. Se mahdollistaa tietysti tarkemmat osumat pidemmillä matkoilla ja toimii muutoinkin erityisesti hämärätähtäimenä. Aimpoint on myös erinomainen valinta, se on edullisempi, keveämpi ja vielä hitusen nopeampi käyttää. Aimpointissa kun voidaan tähdätä helpommin tarkasti vaikkei optinen akseli tai silmän etäisyys olisikaan täysin oikein. Aimpoint on kuitenkin lähinnä vain päivätähtäin, niinpä Nighthunter on omiaan esimerkiksi karhujahtiin.

Olen ihastunut tähän molemmat silmät auki tähtäystekniikkaan, se soveltuu aivan erinomaisesti lyhyille matkoille ja nopeisiin tilanteisiin. Laaja näkökenttä, helppo maalinhallinta ja nopeat laukaukset.

Harvoin maisteriopinnot ovat näin hauskoja...

Omaehtoinen harjoittelu kotona ja takapihalla

Olen aloittanut myös säännöllisen epäsäännöllisen ammuntaharjoittelun takapihalla ja lähimetsässä. Tai siis oikeammin kylmäharjoittelun, sillä varsinaiset laukaukset jätän ampumatta. Haulikon kanssa homma menee niin, että etsin vapaamuotoisia maaleja tähtäämiseeni. Milloin paikallaan olevia ja milloin ohitse lentäviä variksia, harakoita yms. Tällä harjoittelulla pääsee vakioimaan nostoja, kehon- ja maalinhallintaa.


Liike menee näin:

1. Kohteen havaitseminen ja katseen suuntaaminen
2. Aseen rauhallinen nosto
3. Sopivan ennakon ottaminen
4. Ennakon hallinta
5. Laukaisun hallinta
6. Lopuksi vielä saatto laukauksen jälkeen


Hyvä tekniikka on mahdollista oppia vain tuhansien toistojen avulla. Aseen on noustava juoheasti kohti valittua maalia, ja laukaisukuvan on oltava selkeä ja aina samanlainen. On kuitenkin syytä muistaa, että tekniikan on oltava hallussa tässä vaiheessa. Täysin turhaa on tehdä harjoitteita lihasmuistiin väärällä tekniikalla. Tässä kohtaa Haulikkokoulu on todella hyödyksi. Nostotekniikan harjoittelu on mukavaa ja ilmaista puuhaa, jota voi tehdä itselleen sopivina hetkinä.




Kun haulikko alkaa nousta sujuvasti haluttuun maaliin, niin muuta harjoitusta siten, että katsot valittua maalia, suljet silmäsi ja nostat aseen rauhallisesti maalia kohden. Kun avaat silmäsi, niin aseen tulisi osoittaa maalia ja laukaisukuvan olla oikein.




Palataan kivääri- ja pistooliharjoitteluun myöhemmissä postauksissa.

Kuvittele tilanne. Nautit perheen kanssa rentoa vapaa-ajanhetkeä pitsan paistumista odotellessa. Yhtäkkiä keittiöstä kuuluu voimakas pamaus ja lasinhelinää. Ryntäät keittiöön ja näet kauhuksesi lasisen uuninluukun räjähtäneen miljooniksi pieniksi paloiksi pitkin keittiötä, uloimpien sirujen lentäneen useita metrejä eteisaulaan asti. Hetken siunaat mielessä, kuinka helpottunut olo on, ettei keittiössä ollut paikalla lapsia tai lemmikkejä…

Juuri näin tapahtui meidän perheessämme jokin aika sitten. Alkoi perusteellinen ja aikaa vievä puhdistus. Lakaisten, imuroiden ja pyyhkimällä, mutta miljoonia pieniä siruja on lähes mahdoton saada pois kerralla. Vielä päiviä myöhemmin löytyi ilkeitä pieniä lasinsiruja ikävästi jalkapohjaan tarttuneena. Mutta minkäs teet…




Tai siis tein kyllä. Siivouksen lisäksi otin yhteyttä Electroluxin asiakaspalveluun (eivät vastanneet) sekä paremman yhteyden puuttuessa heidän tiedotuspäällikköönsä. Hänen vastauksensa oli suurin piirtein, että voi kuinka ikävää, ilmiö on harvinainen, mutta näin voi käydä silloin tällöin.

Kysyinkin häneltä: ”Ymmärsinkö oikein, että uunin lasin räjähtäminen miljooniksi palasiksi ympäri keittiötä ja eteisaulaa kuuluu normaaliin Electrolux-tuotteiden elinkaareen? Se ei siis ole poikkeama, vaan jotain niin tavallista, ettei se huoleta teitä sen enempää? Kuluttajankin on mielestänne hyväksyttävä se vaarattomana pikku ominaisuutena, joka kuuluu luontevana osana Electrolux-uunien asiakaskokemukseen?”

Sain vastauksen, että voivoi ja uunin lasi on turvalasia, joka on suunniteltu särkymään turvallisesti ilman teräviä paloja. Tämä ei kuitenkaan ikävä kyllä pidä paikkaansa, vaan pyöreämpien ”turvallisten” palasten joukossa on neulan teräviä pieniä muutaman millin lohkeamia. Juurikin niitä, jotka kulkeutuvat helposti ympäri asuntoa ja joita on vaikea siivota tai havaita kuin ikävinä pistoina jalkapohjissa.

Kysyessäni miksi heidän asiakaspalvelunsa ei ollut vastannut tiedusteluuni, tiedotuspäällikkö jätti vastaamatta syyn, mutta lupasi heidän ottavan yhteyttä. Lopulta heidän asiakaspalvelunsa ottaa yhteyttä ja vastaa: ”Olen tarkistanut laitteenne tiedot ja minun on ikäväkseni ilmoitettava, että kyseistä luukun lasia ei enää ole saatavilla varaosana. Sen valmistus on loppunut ja osa on valitettavasti ehditty myymään loppuun kaikista varastoistamme. Näillä tiedoilla laitetta siis ei enää ole mahdollista korjata, joten suosittelin tällaisessa tapauksessa kääntymään kotivakuutuksenne myöntäjän puoleen, jotta voitte selvittää, millaisia mahdollisuuksia asian kuntoon saattamisessa on.”

Lasinsiruja kaikkialla useiden metrien säteellä, jopa uunin sisällä pitsassa.

Ilmeisesti räjähtäneitä laseja on ollut todella paljon, koska ne kaikki oli varaosina myyty jo tässä vaiheessa loppuun. Olin ostanut yhden Electroluxin lippulaivatuotteista melko pian induktioliesien tultua kuluttajamarkkinoille. Se oli aikanaan tietysti kallis investointi, mutta kuten aina jonkin tekniikan yleistyessä, niiden hinnat halpenevat rajusti. Kysyessäni nyt siis vakuutusyhtiöltämme korvausta, niin he luonnollisesti vertasivat lieden arvoa nykyiseen tarjontaan, josta he tekivät vielä ikävähennyksen. Käytännössä tämän vähennetty korvaushinta jäi lähes samaksi kuin omavastuuosuutemme.

Electroluxin liesi räjähti siis paljon ennen toivotun käyttöikänsä loppumista, mutta valmistaja ei kyennyt eikä halunnut sitä korjata. Ei edes maksua vastaan. He vain yksinkertaisesti pesivät kätensä koko asiasta. Heitä ei kiinnostanut asiakkaan tilanne voivottelua enempää.

Asian koko kuva alkoi vähitellen selvitä, kun veimme räjähtäneen Electrolux-romun kunnan jätepisteelle. Siellä tavaraa vastaanottava henkilö kertoi heilläkin huomatun kyseisen merkin kesken kaiken hajonneet tuotteet. Jäin sitten hetkeksi pohtimaan omia kokemuksiani Electroluxeista viimevuosilta. Electrolux-merkkinen astianpesukoneemme hajosi heti takuuaikana. Korjauksista huolimatta se ei ole oikeastaan koskaan toiminut täydellisesti, mutta pienillä nikseillä sen kanssa on toistaiseksi pärjätty. Electrolux-imuristamme vaihdettiin muovinen teleskooppiputki takuuaikana koska sen heppoinen liukumekanismi ei kestänyt käyttöä. Nämä huonolaatuiset tuotteet eivät ole siis mitenkään sattumaa vaan surkeasta suunnittelusta johtuva ominaisuus.

Electrolux julistaa omassa ympäristöohjelmassaan: ”We are committed to Designing products to reduce their adverse environmental impact in production, use and disposal. Reducing resource consumption, waste and pollution in our operations.” He ovat siis muka sitoutuneet vähentämään jätettä. Huonosti suunnitellut ja normaalia käyttöä kestämättömät tuotteet ovat osoitus juurikin välinpitämättömyydestä ympäristöasioissa. Tälläkin kertaa yhden huonosti valmistetun lasin vaihtaminen olisi jatkanut koko lieden elinkaarta mahdollisesti kymmenillä vuosilla, mutta nyt se joutui kokonaan romuksi.

En siis todellakaan suosittele kenellekään Electrolux-tuotteita. On vain todettava heidän itsensä jo 70-luvulla Englannissa lanseeraaman imurimainoksen sloganin sanoin: ”Nothing sucks like Electrolux”

Electrolux-romun tilalle löytyi uusi ominaisuuksiltaan parempi ja hinnaltaan edullisempi Whirlpool-liesi.

Nyt on hyvä aika valmistaa edellisen kauden sorsat pois pakkasesta. Uusia alkaa putoilla pataan jo parin kuukauden päästä ;) Viime viikonloppuna oli tarkoitukseni tehdä pitkästä aikaa ruokaa avotulilla. Pitkään jatkunut hellejakso on kuitenkin tehnyt maastosta niin kuivaa, etten halunnut alkaa säätämään asioita VPK:n kanssa…




No, tämän patasorsan voi tehdä samalla reseptillä ihan yhtä hyvin nuotiolla, kamiinalla tai kotona sähköuunissa. Resepti on yksinkertainen ja voit muunnella siitä lukemattomia erilaisia versioita tilanteen ja saatavilla olevien tarvikkeiden mukaan. Oikeastaan kaikkein tärkeintä on vain sorsa ja sopiva valurautapata… kaikki muu on hifistelyä. Muistaakseni tämän version reseptistä on joskus kertonut keittiömestari Markus Maulavirta.

Tähän kannattaa ottaa lähtökohdaksi kynitty sorsa, koska sorsan nahka on erityisen herkullista. Jos mietit kuinka sorsa nypitään, niin täältä löytyy vinkkiä.

Ainekset patasorsaan:

Sorsa
Voita
Sitruuna
Porkkanaa
Sipulia
Vettä
Suolaa ja pippuria


Kastikeainekset:

Sorsan keitinliemi
Puolukoita tai puolukkahilloa
Kermaa
Sinihomejuustoa
Jaloviinaa
Hunajaa






Mukaan kannattaa ottaa myös kaula, sydän ja maksa.





Laita kaula ja sisäelimet sorsan sisälle. Sido puuvillanarulla koivet ja siivet kiinni helpomman käsiteltävyyden vuoksi.





Ruskista sorsa voissa pannulla tai padassa. Hiero sitruunaa/mehua linnun ruskistetulle nahalle. Taputtele sen jälkeen pintaan vielä suolaa ja pippuria.





Laita sorsa pataan porkkana- ja sipulilohkojen kanssa. Kaada kiehuvaa vettä pataan noin puolilleen.





Pata kypsyy maltillisilla tulilla (uunissa 180 astetta) noin tunnissa. Voit kääntää linnun padassa ylösalaisin noin puolen tunnin jälkeen.





Ota kypsä lintu padasta ja kääri se folioon. Siivilöi liemi padasta.





Kiehuta lientä voimakkaasti kasaan. Samalla voit laittaa myös perunat tulille tai valmistaa lisukkeeksi ohraa, riisiä, pastaa jne.





Kun uuni on hieman viilentynyt, voit laittaa sorsan foliossa jälkilämmölle. Näin saat sen pysymään tarjoilulämpöisenä.





Mausta liemi puolukoilla/survoksella/hillolla.  Lisää kermaa ja reilu nokare sinihomejuustoa. Vielä tömäkkä loraus jallua niin aletaan olla valmiina. Maista kastiketta, lisää makuja (mm. suola ja pippuri) tarvittaessa. Jos käytit sokeroimattomia puolukoita, kannattaa lisätä hunajaa pyöristämään makua. Voit vielä halutessasi siivilöidä kastikkeen hienoksi tai tarvittaessa suurustaa sitä hiukan.





Ja ei kun ääntä kohden. Tällä kertaa sorsa sai myös arvoistaan juotavaa. Beretta asetehtaan omalta viinitilalta: Gussalli Beretta Castello di Radda Chianti Classico Riserva 2013 DOCG Tuscany Italy. Ja tietysti aidosta ranskalaisesta vs-laatuisesta rypäletisleestä ja korkealuokkaisesta kotimaisesta viinasta valmistettua perinteistä suomalaista janojuomaa.

Sorsapannu

Seuraavan päivän krap… tai siis lohturuoka syntyy nopeasti ja helposti patasorsan tähteistä, lisäsin vain herkkusieniä ja kananmunia raaka-aineisiin.





Putsaa sorsa ja palastele lihat (mukaan lukien täytteeksi laitetut kaula ja sisäelimet), pilko pannulle myös herkkusienet, sipulit ja keitetyt perunat.





Paista voissa, mausta suolalla ja pippurilla, lisää paistetut munat ja koristele sipulinvarsilla. Loiventavaksi soveltuu hyvin vaikka omenasiideri. ;)

Olin lievästi sanottuna skeptinen, kun itselleni paljon ammuntaa opettanut kaverini kehotti hankkimaan ilmakiväärin. Oppisin kuulemma takapihalla kaikessa rauhassa toistoja tehden paljon enemmän kuin ampumaradalla. Se olisi sitä paitsi paljon vapaampaa ja hauskempaa.

Toden totta, nykyään ampumaratoja on yhä harvemmassa ja niiden säännöt, rajoitteet sekä rakenteet ohjaavat hyvin jäykkään tapaan harrastaa. Vielä muutama kymmen vuotta sitten saattoi mennä läheiselle soramontulle tai metsätielle harrastamaan ”virkistysammuntaa”, eli vapaamuotoisesti rei'ittää peltipurkkeja tai vaikka hupailla cowboy-ammuntaa.

En mitenkään halua vähätellä ammunnan lajikohtaisten sääntöjen mukaista harjoittelua ja turvallista aseenkäsittelyä. Monesti kuitenkin ampumaradoilla ampuminen on varsin kaavoihin kangistunutta ja joskus jopa tylsääkin. Käytännön (metsästys)ampumataitojen opettelun kannalta motivoivampia tapoja löytyisi hieman vapaampimuotoisemmasta toiminnasta. Nykyaikaisella ilma-aseella takapihalla tai mökillä se on edelleen mahdollista.

Stoeger RX20 Suppressor S3 4,5 mm ilmakivääri

Hämmästyin kuinka paljon ilma-aseet ovat parantuneet omasta nuoruudestani. Ne eivät todellakaan ole nykyään mitään leluja. Jopa alle parin sadan euron hintaluokassa löytyy reilusti tehoa, mutta suhteellisen kevyt virtys ja erittäin hiljainen ääni.  Pakettiin kuuluu myös kiikaritähtäin (sekä kuitutähtäin), säädettävä liipaisin ja äänenvaimennin. Hyvä ergonomia ja automaattinen varmistin lisäävät ammunnan iloa sekä turvallisuutta.

Ominaisuudet:

•Luoti: 4,5 mm
•Lähtönopeus: 360 m/s kevyemmällä luodilla, lyijyllä 305 m/s
•Piipun pituus: 35,5 cm
•Aseen pituus 111 cm
•Paino ilman kiikaria: 3 kg
•Stoeger Adjustable trigger T2 -liipasin
•Etutähtäin: kuitutähtäin
•Synteettinen tukki: Human Tech Desing Stock + ProAdaptive Checkering + Multi Grip System MGS
•4x32 kiikaritähtäin
•Vaimennin









Luodin valinnalla on suuri merkitys paitsi tarkkuuteen, niin myös osuman vaikutukseen. Perinteinen lyijyluoti on painava ja pehmeä. Se on siis hitaampi ja litistyy kohteeseen osuessaan. Lyijyluoti soveltuu hyvin tarkkuusammuntaa, se ei myöskään kimpoa osumastaan kovaan metallilevyyn.

Lyijyä kevyemmistä materiaaleista (esim. alumiiniseokset) valmistetuilla luodeilla saavutetaan lisää nopeutta (jopa 20 %). Luoti on n. 50 % kovempi kuin lyijystä valmistettu. Nopeuden ja kovuuden yhdistelmällä saavutetaan jopa 100 % parempi läpäisykyky. Näillä luodeilla ei saa ampua metallitauluja tai muihin koviin pintoihin kimpoamisvaaran vuoksi.




Kuvassa osuman vaikutukset erilaisilla luodeilla ammuttuna tuuman lankkuun. Tavallinen lyijyluoti 0,56 g alhaalla oikealla on jäänyt 2,5 cm paksuisen lankun puoleenväliin. Keskellä kuvaa 0,62 g lyijyluoti integroidulla kuparihaulilla. Luoti on jäänyt lankun sisään, mutta puhkaissut säleitä irti vastapuolelta. Vasemmalla ylhäällä on 0,33 g teholuodilla ammuttu lankusta puhtaasti läpi.

Kyse ei siis ole mistään korkkipyssystä tai lelusta. Nykyaikaiset ilma-aseet ovat tarkkoja ja tehokkaita aseita, joihin tulee suhtautua samalla kunnioituksella kuin muihinkin aseisiin.

Harjoittelua takapihalla

Aseen nosto

Paremmat riistalaukaukset alkavat sujuvalla ja ripellä nostolla. Ampuma-asennossa otetaan 30-40 cm leveä haara-asento, jossa oikeakätisellä vasen jalka on etummaisena. Tukevaan asentoon vaikuttaa maaston muodot ja omat tuntemukset. Pienellä harjoittelulla löydät itsellesi sopivan.

Nosto alkaa silmä-piippu-linjasta, jossa katse suunnataan kohteeseen. Aseen perän ollessa vielä ala-asennossa nostetaan piipun suu katseen linjalle kohti maalia. Perää nostettaessa pidetään piipun suu paikallaan koko ajan suunnattuna kohteeseen. Perä painetaan tukevasti olkapäähän ja poski tukeutuu aseen perää vasten.

Onnistunut aseen nosto on siis ripeä ja yhtäjaksoinen liike, jossa silmä-piippu-linja säilyy koko ajan. Ensin havaitaan maali, asetutaan tukevaan asentoon, nostetaan ase poskelle, pidätetään hetki hengitystä ja puristetaan liipaisinta.

On myös edistyneempi tekniikka hengityksen pidättämiselle. Tuodaan tähtäin kevyellä liikkeellä kohteen alle ja hengitetään luonnollisessa rytmissä. Sisäänhengitys nostaa tähtäyksen kohteeseen, jolloin ammutaan ja annetaan vielä liikkeen jatkua ylöspäin. Tähtäintä ei siis yritetä pakottaa kohteeseen tai pitää sitä paikallaan. Kun ampuma-asento on rennon luonnollinen, niin tekniikan oppii toistojen myötä lähes automaattiseksi.

Harjoittele erilaisia ampuma-asentoja ja opettele käyttämään myös tukea. Polvi- ja makuuasennot ovat selvästi vakaampia kuin pystystä ampuminen. Improvisoiduksi ampumatueksi kelpaavat puut, kepit, kivet ja vaikka reppu.


Maalitaulut

Aikaisemmassa postauksessa kerroin omasta kehittymisestäni kivääriampujana tänä keväänä. Oppimisen ansio on Kiväärikoulun opastuksessa ja sisäistämässäni opissa, ettei aina tarvitse osua kymppiin. Saattaa kuulostaa ehkä hieman oudolta, mutta vuosien ajan ampumaradalla, kun on tähdännyt tauluihin, joissa on rinkulat 1-10 kuin tikkataulussa, niin väistämättä tulee virhettä peläten tähdänneeksi aina kymppiin. Sitten on harmittanut, kun osuma onkin ollut seiskassa tai kasissa, vaikka oikean riistatilanteen kannalta kumpikin olisi aivan kympin laukauksia.




Juurikin se virhettä välttelevä kympin puristaminen on ollut suurin edistymiseni hidaste. Kun otetaan maaliksi metallinen lätkä, niin osumia alkaa yhtäkkiä tulemaan ihan liukuhihnalta. Kun enää kympillä ei ole merkitystä, vaan ainoastaan osumalla, alkaa tähtääminen muuttua väkisin puristamisesta paljon rennommaksi. Eihän metsästyksessä kilpailla kenenkään kanssa, vaan pyritään mahdollisimman eettisiin riistalaukauksiin, usein nopeissa ja hieman hankalissakin olosuhteissa. Tärkeintä kuitenkin on hyvä osuma, eikä taulusta lasketut pisteet.





Metallilätkien lisäksi erilaiset riistaeläimiä kuvaavat maalitaulut antavat annoksen realistisuutta ja vapauttavat kympin jahtaamiselta. Varsinkin lasten kanssa ammuntaa harjoitellessa kannattaa hieman löysätä ampujanliivejä ja ottaa rento ote touhuamiseen, tietysti turvallisesta aseenkäsittelystä huolehtien.





Takapihalle tai lähimaastoon voidaan rakentaa pieni riistarata, jossa kohteet vaihtelevat erilaisista paperitauluista ilmapalloihin ja vaikka muovieläimiin. Tässä kohtaa kannattaa tosiaan miettiä asiaa myös lapsen motivaation kautta. Jos sinä olet kiinnostunut muflonien jahtaamisesta, niin lapsi voi olla paljon kiinnostuneempi dinosaurusten tai zombien jahtaamisesta. Käytä mielikuvitusta, netistä löytyy myös paljon erilaisia tauluja vapaasti tulostettaviksi.

Turvallinen aseenkäsittely

Ilmakiväärillä on kiva harrastaa lasten kanssa. Ennen ensimmäistäkään laukausta kannattaa kuitenkin läpikäydä muutama perusasia aseista ja ammunnasta.

•Aloita aseen käsittely aina tarkastamalla, että ase on lataamaton.
•Asetta käsitellään kuitenkin aina kuin se olisi ladattu.
•Tyhjälläkään aseella ei koskaan osoitella ihmisiä.
•Opettele tuntemaan ase, sen lataaminen, varmistaminen ja laukaisu.
•Lataa ase vasta kun aloitat ampumisen. Asetta ei koskaan säilytetä tai kuljeteta ladattuna.
•Muista lasersääntö, eli aseen piippu osoittaa aina turvalliseen suuntaan.
•Sormivarmistus, eli sormi pidetään liipaisinkaaren ulkopuolella siihen asti, kunnes on valmis ampumaan kohteeseen.
•Ase voidaan laukaista vain turvalliseen suuntaan ja alueen turvallisuus pitää havainnoida aina ennen ampumista.
•Älä kiipeile puuhun tai aidan/esteiden yli ladatun aseen kanssa.
•Lapset eivät voi harrastaa ammuntaa ilman aikuisten valvontaa.
•Ilmakivääri ei ole metsästysase
•Kimpoamisvaaran vuoksi, aseella ei saa ampua veteen.

Keväällä ilmojen lämmettyä oli taas aika hankkia jahtivaatteita. Tai siis oikeammin kait pitäisi puhua vapaa-ajan vaatteista. Ainakin itselläni jahtivaatteet ja päivittäin käytetyt arkivaatteet ovat pitkälti yksi ja sama asia. Toistuviin rutiineihin kuuluu kesälläkin supiloukulla käyntiä, riistanhoitoa, ampumatekniikan harjoittelua ja luonnontarkkailua. Niinpä siis metsästysvaatteiden tulee olla ainakin sellaiset, että niillä on mukava kulkea myös kaupassa kuin muissakin arkiaskareissa. Tästä syystä suosin neutraaleja värejä, kuten vihreä ja ruskea.

Light 4 Way Stretch -housut

Julistin aiemmassa postauksessa Beretta 4 way stretch -housut maailman mukavimmaksi käyttöhousuiksi vapaa-ajan viettoon. Niissä on kuitenkin yksi vika. Niiden ohut ja pehmeä fleece-vuori tuntuu miellyttävältä suoraan ihoa vasten, mutta on auttamattomasti liian kuuma kesäkeleillä. Onneksi näistä housuista on nyt saatavilla myös vuoreton light-versio (100% polyesteri).

Näissä housuissa yhdistyy verkkareiden mukavuus ja reisitaskuhousujen käytettävyys aivan erinomaisen miellyttävällä tavalla. Ne nimensä mukaan joustavat tarvittaessa joka suuntaan, myötäillen liikkeitä, mutta samalla istuvat hyvin jalassa. Vuorettomilla housuilla pärjää liikkuvassa jahdissa varmasti lähes nollakeleihin asti ja kerraston kanssa tietysti pidemmällekin.

Tech Hunting Polo

Toinen aivan erinomaisen mukava yleisvaate on Beretta Tech Hunting Polo. Lähes päivittäisessä käytössäni on kauluksellinen pikeepaita ja samasta materiaalista tehty T-paita. Nämä tekniset paidat on suunniteltu erityisesti lämpimiin keleihin ja liikkuvaan metsästykseen tai ampumaurheiluun. Mukavan pehmeä ja hengittävä keinokuitu (65% polyesteri, 32% lyocell, 3% elastaani) tuntuu iholla viileältä ja kuivuu nopeasti. Pesun jälkeen paita on silittämättä siisti.

Sport Vest -ampujanliivit

En ole aiemmin ymmärtänyt ampujaliivien päälle. Kun ei tiedä tarvitsevansa, niin ei ymmärrä kaivatakaan. Nyt kun on tullut käytyä Haulikkokoulussa ja radalla useamminkin, niin liivien käytännöllisyys on tullut lähes välttämättömyydeksi. Liivit helpottavat aseen oikeaoppista nostoa ja laajennettaviin etutaskuihin mahtuu paljon patruunoita helposti käytettäväksi. Sivuilla on kiinnikkeet kuulosuojaimille ja pyyhkeelle. Liivin sisäpuolella on sisätaskut "Beretta Recoil Reducer" -rekyylin vaimennusgeelityynylle. Beretta-ampujanliivi on puuvillaa, selässä hengittävää verkkoa ja edessä ekonahkaisella vahvikkeella.



Dark Olive -vihreän värisenä nämä sopivat hyvin myös metsästyskäyttöön.

Advance Softshell -takki

Kalvotakit ovat usein hieman kovia ja kahisevia, ne on yleensä tarkoitettu yhdessä muiden vaatteiden kanssa kuoritakeiksi. Kerrospukeutuminen on toki kätevää, mutta alkukauden lämpimillä keleillä ja liikkuvassa jahdissa kevyt, äänettömästä ja pehmeästä Softshell-kankaasta valmistettu takki on paljon mukavampi. Vedenpitävä ja venyvä ulkopinta (BWR-Beretta Wind Resistant -kalvolla) tarjoavat kevyen ja hengittävän, mutta tuulen pitävän asun. Sopii hyvin ympärivuotiseen aktiiviseen metsästykseen.




Takissa irrotettava huppu. Radiotasku, jossa on antennireikä rinnassa. Kaksi vetoketjullista etutaskua. Vetoketjulliset tuuletusaukot käsivarsien alla. Beretta Hands Free Shoulder -hihnat mahdollistavat takin roikuttamisen/tuuletuksen selässä. Kaksi sisätaskua, yksi tarrakiinnityksellä ja toinen vetoketjulla.

Technowindshield -villatakki

Vetoketjullinen villatakki (50% villa, 50% akryyli) BWR-Beretta Wind Resistant -kalvolla on käytettävyydeltään kuin fleece, mutta tyylikkäämpi ja selkeästi paremmin tuulta pitävä. Villatakki sopii todella hyvin päällystakiksi alkusyksystä ja yleisvapaa-ajan asuksi ympäri vuoden.

Zamberlan 1004 HUNTER GTX RR WIDE LAST -varsikengät

Vuonna 2012 hankkimani HAIX KSK 3000 vaelluskengät ovat hyvin palvelleina tulleet käyttöikänsä päähän. Uusia kenkiä hakiessa mielessäni olivat samat vaatimukset kuten aiemminkin. Kengän tulee olla kestävä, vedenpitävä, hyvin istuva ja helposti kuivattava. Jos ja kun ei tyydy kulkemaan pelkästään polkuja pitkin, niin kengältä odottaa hyvää pitoa märillä kallioilla, risukoissa ja kivikoissa, myös pohjan ja varren riittävä tuki ovat näissä olosuhteissa ehdottomia ominaisuuksia.




Aiemmissa kengissäni oli ehkä kuitenkin loppupeleissä hieman liian jäykkä pohja. Zamberlan 1004 HUNTER GTX RR on myös selkeästi jäykkäpohjainen vaikeiden maastojen (vuoristo) varsikenkä, mutta pohjaltaan ja varreltaan hieman pehmeämpänä sopii paremmin suomalaiseen metsämaahan. Nilkkavyöhykkeen pehmeämpi FLEX SYSTEM -liitos auttaa askeleen rullautumista kävelyn aikana. Kengillä on talsittu vasta sisäänajoksi reilut sata kilometriä, mutta ne ovat alusta asti tuntuneet hyvin jalkaan istuvilta ja tukevilta vaellus/metsästyskengiltä.




Berettan nahkainen piipunlepuuttaja suojaa piippuja ja kenkää.









 

Omenista, päärynöistä, luumuista ja kirsikoista saa nyt pienellä vaivalla hyvää juotavaa tuoremehuna ja lantrinkina. Pienellä jatkojalostuksella herkku muuttuu myös siideriksi tai viiniksi. Samalla valmistuu myös hyvää houkutteluherkkua riistalle.

Homma lähtee käyntiin seuraavasti

Pestään hedelmät kylmällä vedellä.


Murskataan hedelmät hakettimella tai käsin.



Laitetaan mehupuristimeen tuplasti verkkokangasta suodattimeksi.


Hedelmämassa puristimeen.



Ämpäri alle, sillä mehua alkaa valua välittömästi.


Sitten vain kierretään ruuvipuristin paikalleen.


Ampiaisetkin löytävät herkun välittömästi.


Lisätään kapuloita puristimeen homman edetessä ja vaihdetaan uutta ämpäriä alle.


Syntynyttä puristejätettä voi viedä sellaisenaan riistanruokinnalle tai ehkä vieläkin parempi on annostella massa pienempiin litran parin vetoisiin askeihin/tölkkeihin ja pakastaa ne. Talvella nämä menevät jäätyneinä hyvinä tikkareina peurasta villisikaan ja kauriista karhuun. Hedelmämassan sekaan voi toki sotkea myös litistettyä kauraa tai ohraa.


Kaada puristettu hedelmämehu siivilän kautta kattilaan.


Nostetaan lämpötila 80 asteeseen.


Siivilöidään pinnalle muodostunut vaahto.


Otetaan pussit ja pullot esiin.


Hanskat käteen ja mitataan tasan 3 litraa per pussi.



Täytetään pussit. Poistetaan ylimääräinen ilma ja laitetaan hana paikalleen.




Annetaan jäähtyä. Säilytetään kellarissa, jääkaapissa tai pakastimessa.



Tuoremehua voit nauttia heti sellaisenaan tai vaikka lantrinkina jallumehulle. Siitä saa erittäin hyvää raaka-ainetta siideriin tai kotiviiniin. Itselläni on tarkoitus jalostaa mehuja vasta talvi-iltoina jalommaksi juomaksi, odottavat siihen asti pakkasessa.



Hyvä riistanhoukutin syntyy kolmenlitran hedelmämehupussista, johon laittaa pienen palan teippiä hanan vastakkaiseen kulmaan. Sitoo narun hanaan kiinni ja pistää neulalla hyvin ohuen reiän teipin kohdalla. Nyt sitten vain hinaa pussin ruokintapaikan puuhun mahdollisimman korkealle. Pikkuhiljaa ylhäältä pisaroiva hedelmämehu antaa pitkäaikaisen ja voimakkaan hedelmäisen tuoksun, mikä kulkeutuu tuulen mukana houkuttimeksi ympäristöön.

Ensitunnelmat uudesta Nivasta ovat puhdasta sosialismin realismia. Lähes kaikki on edelleen niin kuin jo 70-luvulla Neuvostoliitossa nähtiin hyväksi. Kymmenien vuosien aikana on malli kokenut vain pientä hiontaa. Kaikki toimiva on saanut jäädä juuri niin karuksi kuin se aikanaan suunniteltiinkin. Ja toisaalta, onhan se niinkin, ettei toimivaa tarvitse korjata.

Törmäsin uuteen Nivaan tehdessäni juttua toisesta ikonisesta maasturista, nimittäin Suzuki Jimnystä. Jimny on myös kotoisin 1970 -luvulta, mutta kehittynyt muutamalla loikalla autotekniikan mukana, uusimman mallin ollessa nykyään neljättä sukupolvea. Jutussa menin väittämään: ”Aidot maastoautot ovat käyneet yhä harvinaisemmiksi ja kalliimmiksi. Suzuki Jimny on tästä selvä poikkeus. Se on yksi viimeisistä ”oikeista maastoautoista”, sekä ainoa vaihtoehto tässä hintaluokassa.”

Sainkin heti palautetta monesta suunnasta. Eli ei pidä paikkaansa. Pyydettiin vertaamaan Lada Nivaan, jota edelleen valmistetaan ja on hinnankin puolesta täysin vertailukelpoinen. No, eipä siinä, otin yhteyttä maahantuojaan (http://lada-auto.fi/) ja pyysin pirssin testiajoon.

Hieman historiaa ja tekniikkaa

Lada Nivan valmistus alkoi vuonna 1977 ja heti seuraavana vuonna se saatiin myös Suomen markkinoille. Niva maksoi Suomessa tuolloin 30.750 markkaa eli nykyrahassa elinkustannusindeksi huomioiden ‬17.269 €. Se nousikin meillä heti maastureiden myyntitilastojen kärkeen. Mallia rekisteröitiin 1978 tammi-lokakuussa peräti 375 kappaletta.




Niva (Нива) tarkoittaa Suomeksi kenttää tai viljapeltoa. Nimi kuvaa hyvin perusajatusta henkilöautomaisesta kulkuneuvosta ja traktorimönkijämäisestä etenemiskyvystä. Lada Nivan tekninen ratkaisu on yksinkertainen, mutta toimiva. Siinä on monista aikansa maastureista poiketen (edistyksellisesti) itsekantava korirakenne. Etujousituksessa on erillisripustus (päällekkäiset kolmiotukivarret, kierrejouset, vakaaja). Takana on eteen ja poikittain tuettu jäykkä akseli (kierrejouset). Etenemistä ryydittää jatkuva neliveto keskitasauspyörästön lukituksella sekä alennusvaihteistolla.

Suurin osa Nivan tekniikasta lainattiin VAZ-tehtaan muista Lada-malleista. Nämä puolestaan juontuivat silloin pitkälti yhteistyösopimukseen Fiatin kanssa. Lada 1200 perustui italialaiseen 1966 -vuoden Fiat 124 -malliin. Vaikka Nivassa oli markkinoille tullessaan paljon myös tehtaan uutta innovaatiota, niin se oli jo syntyessään vanhentunut, moni osin 60-lukulainen auto.

Nivaan on tehty vuosien aikana vain pieniä parannuksia. Isoimmat muutokset ovat koskeneet moottoria, voimansiirtoa ja jarruja. Nämäkin uudistukset on tehty pitkälti lainsäädännön muutosten takia, vientimarkkinoiden turvallisuus- ja päästönormien täyttämiseksi.




Nykyinen Lada 4x4 Bronto on varustettu 1,7-litraisella General Motors -pohjaisella bensiinimoottorilla ja 5-vaihteisella manuaalilaatikolla. Tehoja on 83 hevosvoimaa ja vääntöä 129 Nm:n, joka saavutetaan 4000 rpm kierroksilla. Ei siis nykyautoksi kovinkaan paljoa tai oikeammin sanottuna hyvin vaatimattomasti varsinkin maastoautolle.

Ajotuntuma

Vaikka Niva on melko pienikokoinen auto, niin ohjauspyörän taakse mahtuu täysikasvuinen eräjorma (186 cm & 112 kg) aivan helposti. Penkit näyttävän hieman erikoisilta, mutta tuntuvat yllättävän mukavilta ja jämäkältä istua. Tosin sivuttaistuki on huono, eikä penkkien välissä ole käsinojaa. Takapenkki on enemmänkin vain hätätapauksia varten. Aikuinen mies ei siellä pitkää matkaa viihdy, ellei puudutusjuomia ole tiheään tarjolla.

Moottorin vasurilla nurinkätisesti käynnistettyäni ja hetken vaihdekeppiä roplattuani, sain pykälän vihdoin sisään pienen rusahduksen saattelemana. Liikkeelle lähtiessä tunnelma oli nostalgisen sekava. Ensimmäinen varsinainen huomio kiinnittyi näppärään ohjaukseen. Jatkuvanelivetoiseksi autoksi pyörittely on yllättävän ketterää pienellä kääntösäteellä. Tämä ei ole todellakaan huono ominaisuus, ainakaan maastoon mentäessä. Vauhdin kasvaessa myös meteli ohjaamossa lisääntyy melkoisesti. Nykyautoista poiketen meteli ei tule niinkään renkaista tai ikkunan tiivisteistä, vaan ennen kaikkea voimansiirrosta. Saundimaailma on kovaa ja todellakin kuin suoraan 1960-luvun pakettiautosta.

Mitattu melutaso on 100 km/h nopeudessa n. 82 dB, hetkittäiset huiput moottoritienopeudessa jopa 85-90 dB (A-taajuuspainotuksella). Kuulon suojausta suositellaan yleisesti jo 80 dB ylittyessä pidempiaikaisesti. Mittaustuloksen jälkeen ymmärsin, miksei Lada 4x4 Brontossa ole autostereoita vakioasennuksena… ja toisaalta metsästys- ja aseharrastajilla on kuulosuojaimet muutoinkin usein reissussa, joten ”Problem Solved”.

Alusta edestäpäin kuvattuna

Rengaskoko 235/75 R15 (ja vaihtoehtoinen koko 225/75 R16)

Alusta takaapäin kuvattuna

Vaikka moottorin suoritusarvot ovat paperilla katseltuna vaatimattomat, niin käytännön menokyky yllättää. Moottori vääntää kohtuullisen pirteästi eteenpäin jo 1.000 kierroksen tuntumasta. Tosin täydellä kaasulla kiihdyttäessä penkki ja koko auto tärisee työkonemaisesti. Vaihteiden välit ovat myös melko hurjat nykyautoksi. Maastorenkaiden täristys ja voimansiirron ujellus ovat ajossa räikein ero nykyaikaisiin cittareihin verrattuna. Joku sanoi joskus, että Nivalla ajaminen sekä itkettää, että naurattaa saman aikaisesti. Eikä minulla ole siihen mitään lisättävää.

Tehdas lupaa Suorituskyvyksi, huippunopeuden 137 km/h ja kiihtyvyydeksi 0 - 100 km/h 18 sekuntia. Näillä luvuilla ei tosin ole juuri mitään merkitystä, koska käytännön huippunopeus koeajoauton maastorenkailla on paremminkin 90 km/h. Auton ajo-ominaisuudet, meteli ja polttoainetalous hillitsevät menohaluja tehokkaasti. Eteneminen 60-80 km/h vauhdissa on suhteellisen miellyttävää, pienestä pompottelusta ja vaeltelusta huolimatta. Jos puhutaan ominaisuuksista kaupunki- tai maantieajossa, niin rehellisesti sanottuna, oikeastaan kaikki nykyaikaiset autot ovat parempia ja mukavampia ajaa.

Tosin vertailu nykyautoihin, erityisesti maantieajossa, on epäreilua Nivaa kohtaan. Lada Niva suunniteltiin koska Neuvostoliiton tiet olivat monin paikoin huonompia kuin metsäautotiet meillä ja kaikkiin paikkoihin ei edes ollut teitä. Niin kuin Venäjällä vielä nykyäänkin, syrjäseuduilla on vain joitain uria ja maastoon merkittyjä kulkukohtia hankalimmissa paikoissa.

Konepelti aukeaa kauniisti sanottuna turvallisempaan suuntaan ;)

Moottoritilasta löytyvät myös vararengas ja maastotunkki

Lada 4x4 Bronto/Nivassa on yksinkertainen helppohoitoinen tekniikka, joka ei tarvitse merkkikorjaamoiden digitaalisia analysaattoreitta, eikä uusia softapäivityksiä. Perushuollot pystyy harrastaja tekemään tavallisilla työkaluilla vaikka maastossa ja isommat korjaukset onnistuvat sitten traktorikorjaamolla taikka kyläsepällä. Kun tekniikka on mahdollisimman yksinkertaista, ei myöskään vikoja synny kovin helposti (vaikkei Niva erityisen hyvästä laadustakaan tunnetuksi ole tullut). Varaosat ovat todella halpoja ja kun mallisuudistuksia ei juuri ole tehty, on romiksilta mahdollisuus tehdä aarrelöytöjä.

Uudessa autossa jo vilkkun sisälle päässyt vettä. Ei lupaa hyvää korroosionkestävyydelle.

Propagandaa tai ei, mutta Nivan kyvyistä toimia vaativissa olosuhteissa kerrotaan Neuvostoliiton Etelämantereen tutkimusryhmien käyttäneen samoja Nivoja yli kymmenen vuotta yhteen menoon. Kaikki korjaukset hoituivat paikan päällä varaosien vaihdolla, sekä normaalein määräaikaishuolloin.

Itse en kehdannut koeajoon saamallani tuliterällä Brontolla lähteä todelliseen maastotestiin, mutta ajoin palanmatkaa samoja metsäkoneuria, joilla testasin aiemmin Suzuki Jimnyä. Lada 4x4 Bronto eteni maastossa erittäin hyvin ja selvisi helposti kaikista paikoista, johon sitä uskalsin ajaa.




Maavaraa Lada 4x4 Brontosta löytyy peräti 240 mm. Korkea maavara yhdistettynä auton lyhyeen raide- ja akseliväliin, sekä pieniin ulkomittoihin ja lyhyisiin ylityksiin, antavat hyvät perusteet maastossa etenemiseen. Brontoon on saatavissa jälkiasennettuna lisävarusteena myös akselikohtaiset lukot ynnä kosolti muita todellisia off road -varusteita.

Jos haluat nähdä todisteita Nivan maastokyvyistä, niin YouTubessa on satoja videoita asiasta. Poimin kuitenkin tämän videon kaikkien joukosta esimerkiksi. En siksi, että siinä mentäisiin extreme-olosuhteissa uskomattomiin paikkoihin. Vaan siksi, että tämä kuvaa hyvin etenemiskykyä vakioautolla lumisella metsätiellä. Eli juurikin sellaisessa ympäristössä, jossa metsästäjät useinkin ajavat.

Loppupäätelmä

Lada 4x4 Bronto/Niva on legendaarinen maastoauto, sitä ei sovi kiistää. Se ei kuitenkaan vastaa nykypäivän autoja, vaan on jäänyt yli 40 -vuodessa teknisestä kehityksestä pahasti jälkeen. Muistan erään Lada-kuskin tokaisseen, jo joskus 1990-luvulla: ”Nivassa ei ole hyvää kuin hinta ja maavara”.  Ja joo, tämä pätee melko tarkalleen vieläkin.

Uudeksi maasturiksi Lada 4x4 Bronto on todella edullinen. Koeajossa olleen auton käteishinta on 25.500 €. Samassa hintaluokassa oikeita maastoautoja ei alussa mainittua Suzuki Jimnyä (alkaen 25.990 €) lukuun ottamatta ole.

Kahden istuttava takapenkki on lähinnä vain tilapäiskäyttöön soveltuva

Kaikki on toteutettu yksinkertaisesti ja helposti. Niin kuin Ladassa aina on ollut.

Virtalukkoon ja oviin on eri avaimet. Lukituksen kauko-ohjausta tai keskuslukko ei ole.

Sisäänajo tai totutusajo oli yleistä kaikissa automerkeissä 60-luvulla.

Ilmastointia säädetään yksinkertaisesti hanasta kääntämällä. Tuuletuksen voi ohjata kahdella nopeudella joko ikkunalle tai suulakkeisiin. Yhdellä vivulla säädetään lämmön määrä ja toisella raittiin ilman tulo. Ei kovin modernia, mutta paljon helpommin itse korjattavissa kuin digitaalisesti ohjattu automaatti-ilmastointi ;)

Kattoverhoilut, paneelit ja listoitukset edelleen suoraan 1960/1970-luvuilta.

Edistys on poistanut ovista ikkunan kammet. Nyt ne toimivat keskikonsolista sähköllä, kuten myös peilit.

Tavaratila ei ole järin suuri, mutta hyvin sinne mahtuu keskikokoinen metsästyspuudeli.

Takapenkki kaadettuna tavaratila on jo ruhtinaallinen. Levittelin kuvaan varusteita mittakaavan hahmottamiseksi.

Lada 4x4 Bronton vahvuus onkin juuri siinä ”maavarassa” eli maastokelpoisuudessa, edullisissa varaosissa ja helpohkossa ylläpidossa myös omatoimisesti. Jos siis ajostasi 90% on huonokulkuisia teitä ja maastouria, niin Bronto on harkitsemisen arvoinen hankinta. Jos Suzuki Jimny on sovelias perheen kakkosautoksi ja yleiskauppakassiksikin, niin Bronton kohdalla voi suoraan sanoa, että se on perheessä kolmos auto, eli puhdas harraste- tai työauto. Ei Brontoa voi mitenkään suositella esimerkiksi perheen nuorison käyttöön.

Nelivetoinen pienellä akseli- ja raidevälillä sekä maastonappularenkailla varustettu auto vaati liukkailla keleillä ihan oikeasti osaavan kuskin. Aloittelijalle voi käydä ohraisesti. Eikä Bronton koria ole todellakaan suunniteltu nykyaikaisten Euro NCAP törmäystestien mukaiseksi, eikä autossa ole nykyaikaisia turvavarustusta, pakollisia ABS-jarruja ja turvavöitä lukuun ottamatta.





Lada 4x4 Bronto/Niva on nostalginen reliikki. On sydämetöntä sanoa sitä huonoksi autoksi, mutta toisaalta on todella vaikea keksiä sille oikeasti järkevää hankintaperustetta. Saman hintainen Suzuki Jimny on oikeastaan kaikilla osa-aluilla parempi auto ja jos sille tekee saman lisävarustelun kuin Brontolla on perus Nivaan nähden, eli kunnon maastorenkaat ja korotettu maavara, niin ne ovat käytännössä vähintään tasaväkiset myös maastourilla.

Oikeastaan tämä on sääli, eikä syyllinen ole tässä kohtaa niinkään Lada 4x4 Bronto/Niva, vaan autoveromme viherlogiikka, joka rankaisee isommalla verolla vanhanaikaista ja suosii pienemmällä nykyaikaista ja vähäpäästöisempää autoa.

Jimnyn veroton hinta 19.727 € ja Bronton 16.276, mutta verojen jälkeen hintaero kuitenkin vain satasia.

Ja kun käyttökustannuksiin lisätään vuotuonen ajoneuvovero Jimny 273 € ja Bronto 331 €, sekä Bronton selvästi suurempi ruokahalu bensan suhteen, niin vaaka kääntyy entistä epäedullisemmaksi Lada 4x4 Brontolle.

Otsikkona oli ”Jahtiautoksi Lada 4x4 Bronto (Niva)”, nyt loppupäätelmäksi voin kuitenkin haikein mielin sanoa, että muutamalla tonnilla ostettu käytetty Niva voi olla ehkä kätevälle tee-se-itse -miehelle hintaansa nähden hyvä valinta.

Nykyinen tuliterä Lada 4x4 Bronto -> Ei jatkoon!



Lopuksi vielä pari autoa esittelevää ex tempore -kännykkävideota täysin käsikirjoittamatta, leikkaamatta ja harjoittelematta, sormi linssillä, puhe takellellen ja käsi täristen, mutta sopii Lada 4x4 Bronton henkeen ;)

Tweedpuvut, kauluspaidat ja solmiot eivät kuulu suomalaiseen metsästyskulttuuriin. Se on vastenmielistä Keski-Euroopasta tuotua kaupunkilaisten juppisnobien touhua. Täysin päälle liimattua ilveilyä, josta oikea metsästys on kaukana... kunhan keppaloivat ja keekoilevat… Senhän sanoo sananlaskukin: ”Rumat ne vaatteilla koreilevat.”

Jokseenkin noin naureskelin itsekin vielä joitakin vuosia taaksepäin. Sitten pikkuhiljaa löysin itseni erikoisista tilanteista. Ensin huomasin vierasjahdeissa joidenkin isäntien ja monien vieraiden pukeutuvan jotenkin vanhahtavasti. Pääsin käymään myös kartanojahdeissa vieraana ja välillä paikalle värvättynä henkilökuntana. Niissä näyttivät tyylikkäät villapuvut olevan enemmistönä isännillä sekä vierailla, eikä kenelläkään ollut maastokuosisia asuja.

Ulkomaanmatkoilla koin välillä olevani alipukeutunut metsäläinen. Tietysti se nolotti. Ei ehkä niinkään omasta puolestani, kun mitään erityistä pukeutumiskoodia ei ollut kutsussa ilmoitettu, mutta kuitenkin isännän puolesta. Vieraathan osoittavat pukeutumisellaan, haluavat sitä tai eivät, myös kunnioitusta tapahtumalle, isännälle ja muille vieraile. Alipukeutuminen antaa helposti sen merkin, että myös aliarvostaa kanssametsästäjiä.

Ihastuin saksalaisten ja puolalaisten lähes uniformumaisiin jahtiasuihin, mutta sellaiset ovat Suomessa lähinnä naamiaisasuja. Aloin kuitenkin miettiä mitenkä itsekin voisin hieman skarpata, silloin kuin siihen on tarvetta. Edelleenkään en näe mitään syytä myöskään ylipukeutumiseen esimerkiksi hirvijahdissa, joissa suurin osa kylän ukoista vetää päälleen Valmetin haalarit tai kansallispuku-JahtiJaktit.

En siis etsinyt mitään päälle liimattua tai epäkäytännöllistä. Vaan jotain, jolla selviäisin kutsujahdeissa, työkeikoilla ja ulkomaanjahdeissa. Sitten aivan sattumalta näin kuvan isäni isoisästä samoamassa metsässä. Ja kyllä joo, hänellä oli päällään kauluspaita, solmio ja liivillinen tweedpuku. Äimistelin hetken kuvaa. Se oli noin sata vuotta vanha, mutta isoisoisäni näytti siinä aivan samalta kuin monet kartanojahdeissa näkemäni metsästäjät.





Katsoin kotialbumista ja hain googlesta lisää kuvia isoisäni isästä. Löysin kuvia hänestä metsältä sekä kalasta. Aina tweedpuku päällä. Mietin hetken, kuinka epäkäytännöllistä noiden pitäminen on täytynyt olla.  Sitten muistin äitini isän, eli oman taatani. Hän viljeli parin hehtaarin tilaa Pohjois-Satakunnassa ja teki kaikkia sekatyömiehen hommia siinä sivussa lisäansioiksi. Hänet muistan lapsuudestani aina sarkapuku päällä.

Koin taas uuden ahaa-elämyksen. Itsekin tunnen monia nykypäivän metsästäjiä, jotka vannovat sarkapukujen päälle ja väittävät niitä miellyttävämmäksi käyttää kuin kalvopukuja. Sarkapuku on todellakin perinteinen eräpuku, joka ei kahise, on lämmin, mutta hyvin hengittävä. Muistan myös armeija-ajoilta palveluspukumme olleen sarkaa ja aivan erinomaisesti sillä talvisessa metsässä pärjättiin.

Ja PAM! taas Jannella tuli iso oivallus rytinällä korvien väliin. ”Sarka on karstalangasta tehty tiivis huopamaiseksi vanutettu villakangas.” ” Tweed on karstavillasta yleensä toimikkaaksi kudottu kangas. Tweedkangas on kestävää ja vettä hylkivää. Kangas on usein karheaa, mutta toimikasrakenne tekee siitä tiivisrakenteisenakin taipuisaa.” Molemmat lainaukset suoraan Wikipediasta, mutta keksin yhtäläisyyden ihan itse. Eli käytännön ero sarka- ja tweedkankaiden välillä on lähinnä vanutus. Molemmat ovat villaa, yleensä valmistettu toimikassidoksella, pitävät hyvin tuulta ja hylkivät vettä, ovat hengittäviä, kestäviä ja lämpimiä.




Niin kaatuivat ajatuksiani kahlinneet aidat. Kuinka väärässä olinkaan ollut vain ennakkoluulojeni ja väärinkäsitysten takia. Tweedpuvut sopivat metsästykseen aivan erinomaisesti, ollen joissakin olosuhteissa jopa parempia, kuin nykyiset goretex/windstopperit (toki niilläkin paikkansa). Villa tietysti puhtaana luonnonmateriaalina myös erittäin ekologinen valinta, paljon parempi kuin puuvilla tai keinokuidut. Tweedpuvut ovat osa suomalaista eräperinnettä. Meidänkin suvussamme jo vähintäänkin sadan vuoden takaa. Siinä ei ole mitään päälle liimattua tai epäkäytännöllistä, asu on vain valittava tilanteen mukaan kuten muutenkin elämässä. Joihinkin tilaisuuksiin mennään farkuilla ja toisiin kulmahousuilla. Niin yksinkertaista se on. Maalaispoika oli vain hetken hämillään itseään fiksummassa seurassa...

Ajatuksen innoittamana (ja isoisäni isän muistoa kunnioittaen) päätinkin hankkia vaatekomerooni hieman parempaa seppälää ja kuvauksia varten lainasin osan asuista myös maahantuojalta ja kaverini vaaterekistä. Haluan oikeastaan näillä kuvilla osoittaa, millaisella asulla pärjää fiinimmässäkin jahdissa. Miten samaan aikaan voi säästää selvää rahaa vaikutelman kärsimättä. Sekä millainen pukeutuminen sopii vähemmän muodolliseen peltokanalintujahtiin tai vaikka metsästyskoiraharrastustapahtumiin.

Ja sitten vielä lopuksi hieman asiaa metsästäjän juhlapukeutumisesta, smart casual ja casual-pukeutumisesta "after hunt", jos haluat samalla näyttää hieman metsästysharrastustasi helposti tai vaikka tunnelmaan sopivasti peijaisissa. Sekä miten tämä kaikki voidaan tehdä haluttaessa minimikustannuksin ja samoja asusteita eri tilanteissa yhdistellen.

Gentlemen hunt, eli tweedpuku se olla pitää

Päällimmäinen takki St James Coat, takin leikkaus istuu hyvin päällä kiristämättä myös kädet nostettuna ampuma-asentoon.

Takin isoihin ja laajennettaviin sivutaskuihin mahtuu helposti rasiat haulikonpatruunoita.

Hattuna St James Cap. Solmuke käsityönä tehty fasaanin sulista ja höyhenistä. Hieman vähemmän juhlavasti voidaan käyttää toki myös ruutusolmiota, kuten ylempänä kuvassa.

Välikerroksen pikkutakki St James Jacket toimii myös täysin itsenäisesti ampujantakkina.

Kengät Zamberlan 1004 Hunter GTX RR.

Huomaatko mitään outoa?

Etkö huomaa?

Huomasitko? No ei ollut tarkoituskaan. Nimittäin metsästyksen yhteydessä Tweedasuun liitetään yleensä polvihousut (breeks tai trousers), mutta jotenkin vain en tunne oloani niissä kovin kotoiseksi. Niinpä valitsin puvun suorat housut.

Mutta hyvälaatuiset tweedpuvut ovat nykyään juhlapuvun hintaisia. Toisaalta oikeissa jahtitilanteissa vaatteet näkevät verta, hikeä ja rapaa. Villakanaiset housut voi kyllä pestä koneessa, mutta se on riskaabelia ja valmistajankin pesulaput kieltävät yleensä vesipesun. Niinpä arvokas puku kannattaa pesettää pesulassa.

Näiden syiden takia päätin mennä siitä mistä aita on matalin. Ja jos et kerro kenellekään, niin kukaan tuskin edes huomaa. Housut on 100% polyesteriä, tilasin ne eBay:stä 6,5 £ hinnalla. Tai oikeammin tilasin samoin tein useammankin parin. Ne voi huoletti pestä koneessa ja niiden kanssa kelpaa ryömiä savipelloilla ja ylittää piikkilankoja. Jos menevät huonoon kuntoon, niin tappio on kohtuullisen pieni.

Liivi puolestaan on 30% villaa ja 70% polyesteriä, niin ikään eBay:stä 27,99 £. Jos esimerkiksi kartanojahdin työkeikalla joudun keittiöhommiin tai peuraa perkaamaan, niin ottamalla takit pois päältä, voin huoletta rapata tyylikkyydestä tinkimättä :)

Eli kaiken ei aina tarvitse olla kalleinta ja hienointa, kukaan ei tiedä, jos et itse kerro…

Semityylikästä, mutta edelleen klassista

Molski (englanniksi "moleskin" myyrännahka) on paksua ja tiivistä, muun muassa työvaatteissa käytettyä sileäpintaista puuvillakangasta.

Vaikka puuvilla-asu onkin, maastoutuu näissä solmion kanssa myös kartanojahteihin, mutta selvästi edullisemmin.

Näiden kanssa kelpaa patsastella ja rapata. Kestävää ja pestävää, sopii hyvin vaikka koirahommiin.

Moleskin Classic Vest ja Classic Pants. Beretta Mens Shooting Shirt

Kylmemmällä kelillä lisälämpöä tuo villapaita Beretta Pheasant V Neck Sweater

Nyt ei enää solmio kiristä, mutta siisti asu metsään ja radalle.

Smart casual

Elikkä tyylikkäästi vapaalla. Tosin jos ihan tiukasti smart casual -pukeutumiskoodia tulkitsee, niin ainakin bisneshommissa se käytännössä tarkoittaa vain solmiosta luopumista.

Kartanojahdin tweedpuvusta otin päällystakin ja pikkutakin.

Beretta Button Shirt ja Classic Hunt Pants

Tarvittaessa suoraan jahdista, solmio ja liivit pois, housut kevyempää puuvillaa ja puvunkengät.

Casual

”Jos sä tykkäät nii lähekkö baariin” -tyyppisiin tilanteisiin, jossa ei enää tarvitse kuin hiukan skarpata.

Edelleen St James Jacket -tweedtakki sopii hyvin tuomaan jahtitunnelmaa, housuiksi voi valita minkä tahansa edellisitä. Maisterin T-paita suorastaan kruunaa kokonaisuuden ;)

Pelkkää kuvausrekvisiittaa, mutta auttoivat pääsemään tunnelmaan :)

Oikotie onneen

Pienillä yksityiskohdilla voi muuttaa kaiken, vaikka päälle laittaisikin sen harmaan rippipuvun metsästysseuran peijaisiin.

Erähenkisiä solmioita, liinoja ja rusetteja löytyy nykyään pikkurahalla hyvät valikoimat.

Jos haluat jotain yksinkertaista ja tyylikästä, mitä kaverillasi ei todennäköisesti vielä ole, niin tässä on sellainen. Kun laitat sorsa- tai korppisolmion kaulaasi, niin kukaan ei huomaa harmaata pukuasi…

Osallistu arvontaan!

Kiitos kun jaksoit lukea tänne asti. Palkkioksi arvon yllä olevista sulkasolmioista 3 kpl kaikkien tätä blogausta tuonne alas kommentoineille. Yhden pidän itselläni ;) Kisa on luonnollisesti avoinna kaikille tutuille ja tuntemattomille, niin herroille kuin leideillekin.

Suoritan arvonnan parin viikon päästä 24.10.

Onnea kisaan!

Havahduin kännykän kilahdukseen kesän lopussa elokuun 5. päivä klo 8:52. Se oli kutsu kansainväliseen #berettatribe -jahtiin Italiassa. Riittää kun ilmoittautuisin mukaan ja hilaisin itseni Milanon kentälle aamupäiväksi 25.10. Beretta huolehtisi ohjelmasta siitä eteenpäin perjantaina ja lauantaina. Äskeinen aamuäreyteni oli tipotiessään. Lähtisinkö? Totta helvetissä. Olin siis juuri saanut Italiasta ”tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä”.

Piinallisen hitaasti madelleiden 81 päivän ja levottomasti nukutun yön jälkeen löydän lopulta itseni pikkubussista matkalla Berettan pääkonttorille Gardone Val Trompiassa, Brescian maakunnassa Italiassa. Matkaseurakseni olin saanut Suomesta kaksi suut virneessä hymyilevää kaveria, nimittäin Instagramista tutut Tonin (@nordicshot) ja Petrin (@roebuck624).




Paikan päällä kaikki on vaikuttavaa, maisemat, rakennukset, tehdas, tuotteet, museo, historia, ihmiset, metsästys… Lienee syytä aloittaa kertomus kuitenkin alusta. Tällä kertaa ei ihan pääse heittämään ”jo muinaiset roomalaiset” aloitusta, mutta ei paljoa puutukaan.

Beretta -historiaa

Yksi asehistorian legendoista sai alkunsa 500 vuotta sitten renessanssin Italiassa. Arkistoissa säilyneen kuitin mukaisesti Mastro Bartolomeo Beretta, kotoisin Brescian maakunnasta Gardonesta, oli saanut myydyksi rikkaalle ja vaativalle Venetsian tasavallalle 185 hakapyssyn piippua 296 kultadukaattia vastaan.

Vuonna 1526 Mastro Bartolomeo Beretta Gardonesta sai maksuksi 296 dukaattia myytyään 185 hakapyssyn piippua Arsenale di Venezialle (tämän kuitin mukaisesti). Kuva: beretta.com

Venetsialainen kultadukaatti 1400-1500-luku. Kuva: bukowskis.com

Suoraan kullan arvosta (rahan paino 3,494 g, josta 98,6 % puhdasta kultaa) muutettuna kauppa oli 41.440 € arvoinen (dukaattien nykyisellä keräilyarvolla n. 90.000 €). Ajan ostovoiman perusteella kauppa oli kuitenkin paljon arvokkaampi. Nimittäin vain hetkeä aiemmin oli Paavi Leo X laskenut markkinoille aneita Pietarinkirkon rahoittamiseksi. Synneille oli tarkkaan lasketut kurssinsa: sodomia 18 dukaattia, kirkonryöstö 9, noituus 6 ja vanhempien murha vain 4 dukaattia.1) Tarina ei kerro mihin kaikkeen toimintaan Mastro Bartolomeo Beretta saamansa maksun käytti, mutta 15 sukupolvea on suorana jatkumona työstänyt hänen aloittamaansa menestystarinaa.

Bartolomeo Berettan pojasta Jacomosta ja hänen pojanpojastaan Giovanninosta tuli molemmista piippuseppiä. Beretta jatkoi kasvuaan perheyrityksenä. Vuoteen 1698 mennessä he olivat Gardonen toiseksi suurin mutta kaikkein laadukkaimpana tunnettu aseiden piippujen valmistaja. Berettat jatkoivat tuotantoa palvellen kuohuvan Euroopan johtajien tarkkuuspiipputarpeita Napoleonista Habsburgeihin.  Nykyinen osakeyhtiö Fabbrica d'Armi Pietro Beretta S.p.A. on saanut nimensä Pietro Berettalta (1791-1853), joka määrätietoisesti laajensi jo legendaksi muodostuneiden piippujen tuotantoa ja markkinointia.

Pietron kuoleman jälkeen vuonna 1850 hänen poikansa Giuseppe otti vastuun tuotannosta ja päätti aloittaa kokonaisten aseiden valmistuksen. Vuonna 1860 Beretta teki 300 omaa ampuma-asetta vuodessa. Kysynnän kasvaessa jatkuvasti tuotantoa nopeammin Beretta toimitti jo 8000 asetta vuonna 1880.

Pietro Beretta. Kuva: beretta.com

Giuseppen vanhin poika (isoisänsä mukaan nimetty) Pietro aloitti johdossa vuonna 1903. Beretta-perheyritys on elänyt koko ajan historian virrassa, niinpä ensimmäinen ja toinen maailmansota laajensivat tehtaan tuotannon moninkertaisiksi. Valtavan kysynnän takia käsityöläisarmeijasta kehittyi modernia tuotantotekniikkaa hyödyntävä tehdas. Pietro johti yritystä 54 vuotta, kunnes hän kuoli vuonna 1957. Pietron poikien Giuseppe (1906-1993) ja Carlo (1908-1984) ohjauksessa yrityksestä tuli monikansallinen ja se saavutti vahvan aseman metsästys-, sotilas- ja urheiluaseiden aloilla.

Kuva: beretta.com

Ugo Gussalli Berettan ja hänen poikiensa Pietron ja Francon johdolla Beretta on kasvanut viime vuosikymmeninä entisestään kansainvälisillä markkinoilla strategisten yritysostojen seurauksena. Myös tuotevalikoima on laajentunut mm. optiikan, vaatteiden ja lisävarusteiden sektoreille.  Berettan konserniin kuuluu nykyään jopa kolme viinitilaa. Konsernin palveluksessa työskentelee n. 2600 työntekijää ja sen liikevaihto vuonna 2018 oli 678,3 miljoonaa euroa.

Toimitusjohtaja ja hallituksen puheenjohtaja Franco Beretta, Yhtiö on pysynyt suvun hallussa lähes 500 vuoden ajan. Franco on 15. omistajasukupolvea.  Kuva: Toni (@nordicshot)

Beretta valmistaa noin 1500 asetta päivässä. Tuotanto ulottuu haulikoista karbiineihin ja pistooleista rynnäkkökivääreihin. Tuotannosta noin 90% koostuu metsästys- ja urheiluaseista. Yli 75% aseista lähtee vientiin, noin sataan maahan ympäri maailmaa.

Berettan haulikot ovat voittaneet enemmän kansainvälisiä kilpailuja kuin mikään muu merkki.

Kaliiperin vaihdosta haaveilevat Petri (@roebuck624) ja Toni (@nordicshot)

Berettan tehdas

Huippumodernit tehtaat ovat ehkä hieman tylsiä katsottavia. Isoissa halleissa on silmiinpistävän vähän ihmisiä töissä. Kuten jo aiemmalla Italian matkallani Franchin tehtailla sain huomata, tehdas on täynnä robottiohjattuja CNC-työstökoneita, jotka toimivat täysin automaattisesti tarvittaessa yötä päivää. Koneen työkalut osaavat säätää itseään jopa työstöterän kulumisen mukaan millin tuhannesosien tarkkuudella. Robotti analysoi itsenäisesti huoltotarpeensa ja ilmoittaa niistä automaattisesti tehtaan kunnossapito-osastolle. Kerran vuorokaudessa puretaan valmiit komponentit ulos ja ladataan raakapalikat sisään.




Vasta kokoonpano-osastolla on reilusti ihmisiä töissä. Laaduntarkkailua, testausta ja tuotekehitystä ei myöskään voi eikä kannata automatisoida. Ihmisillä on korvaamaton paikkansa myös ”Premium Guns” -osastolla. Parhaat aseet tehdään edelleen tinkimättömällä ammattitaidolla artesaanityönä. Yhden aseen pelkkään koristeluun kaivertamalla kuluu huippuammattilaisella 100 – 800 työtuntia. Ei ihme, että näiden aseiden alkaen hinnat liikkuvat 60.000 – 80.000 € tietämillä. Ihan kaikki on räätälöitävissä, joissakin on jopa koneiston sisällä koristekaiverruksia, mutta tyypillisimmillään valitaan mittatilaustukin puut ja aselaukkujen materiaalit. Halutessaan voi tilata vaikka kokonaisuuden, jossa vyö ja lompakko ovat samaa settiä aselaukun kanssa. Oikeasti mitään hintakattoa ei ole, asiakas voi toivoa miltei mitä tahansa, jos on valmis lunastamaan esimerkiksi seitsemännumeroisen hintalapun.

Kuva: beretta.com

Jäin miettimään aiemmin kuulemiani Franco Berettan sanoja: "Keskitymme laatuun. Se kannattaa aina. Hyvää laatua, hyväksyttävään hintaan". Niinhän se menee, että Ferrarinkin voi saada hankittua edullisesti, muttei koskaan halvalla. Laadulla on aina arvoisensa hinta.

Berettan museo

Paikka on sanoinkuvaamattoman erityinen. Kokoelma koostuu yli 900 aseesta, joista kukin on erilainen. Pyörin paikalla vitriiniltä toiselle säntäillen kuin lapsi karkkihyllyjen välissä. Yritin saada näyttelystä jäsenneltyä kokonaiskuvaa ja kuvareportaasia tähän blogiin liitettäväksi. Turha toivo, näyttelyesineitä on paljon enemmän kuin puolessa tunnissa ehtii sisäistää, ja toisaalta kuvien ottaminen lasikaappien takana olevista aseista on käsivaralta miltei mahdotonta. Niinpä on parempi antaa asiantuntijan esitellä kokoelmaa videolla :)

Majoitus

Majoitumme iltahämärissä vaatimattomalle maatilamatkailufarmille ”Agriturismo Cella di Montalto” Pavian maakunnassa. Jos olet alueella omatoimimatkalla, voin suositella paikkaa. Tilakokonaisuus on romanttisen viehättävä ja ympäristön maisemat uskomattoman kauniita. Paikan tarjoama ruoka on aitoa ja konstailematonta maalaisruokaa. Huoneet ovat karuja, mutta riittäviä ja majoitus varsin edullista. Henkilökunta ei juuri puhu englantia, mutta käsiä heiluttelemalla ja hymyilemällä asiat selviävät, kuten aina Italiassa.

www.celladimontalto.com

Jahtipäivän aamu on paras aamu

Jahtipäivä

Retken yksi odotetuimpia asioita oli tietysti jahtipäivä. Lähdemme sumuisessa aamuhämärässä kohti Rocca de’ Giorgi  metsästystilaa, joka sijaitsee Scuropasson laaksossa, Pavian maakunnassa Lombardiassa.




Alue koostuu noin 1000 hehtaarista maata (vuoria, metsiä, viinitarhoja ja rinneniittyjä). Kansainvälinen #berettatribe -ryhmämme jaetaan neljän/viiden metsästäjän seurueiksi, lisäksi mukaan tulevat vielä koirat/koiranohjaajat ja paikalliset metsästyksen avustajat. Metsästys on siis fasaani- ja pyyjahtia seisovilla koirilla. Mainittakoon vielä, että linnut ovat villiä tai keväällä istutettua luonnonkantaa, eivät tätä jahtia varten vapautettuja tarhalintuja.




Lyhyen automatkan jälkeen pääsemme itse asiaan. Lähdemme maastoon pienestä lehtipuumetsiköstä, jonka läpi virtaa puro. Isojen lehtipuiden oksien välistä siivilöityvä auringonvalo luo taianomaisen tunnelman. Seurueemme muut jäsenet ovat Espanjasta ja Italiasta, kuten tietysti oppaammekin. Täytyy sanoa, että aavistuksen jännitin metsästyskulttuuriemme eroja, kun aikaisemmista kokemuksista tiesin Italiassa ammuttavan hieman eri käytännöllä kuin Suomessa. Tunnelmaa vahvisti se, etteivät oppaamme puhuneet montaa sanaa englantia ja muiden puhe kuulosti korvissani latinalta.

Eksotiikkaa lisäsi se tosiasia, etten ole tottunut käsittelemään puoliautomaattihaulikoita. Tai siis olen niillä kyllä ampunut ja osaan käsitellä niitä turvallisesti, mutta yleensä jahdeissa ja radalla käytän lähes poikkeuksetta perinteistä taittuvaa päällekkäispiippuista haulikkoa. Valitsin kuitenkin aamupäivän aseeksi Beretta A400 UltraLiten, koska halusin tutustua siihen avoimin mielin ja lisäksi aavistelin päivästä tulevan fyysisesti rankan kokemuksen. Beretta A400 UltraLite on mukavan pehmeä ampua ja kevyt käsitellä. Se on juurikin suunniteltu tällaisia jahteja silmällä pitäen, sen paino on vain 2,7 kg.




Olin siis astunut mitä mukavimmalla tavalla epämukavuusalueelleni. Kaiken hämmennyksen keskellä fiilikset olivat kuitenkin aivan loistavat. Elämystähän tänne oli tultu hakemaan, ja nyt sitä oli tarjolla yltäkylläisesti. Lyhyen patikoinnin jälkeen pääsemme riistapellolle ja koira pääsee vapaaksi. Siirrymme etenemään parin kymmenen metrin välein avorivissä, koiran juostessa siksakkia etumaastossa.




Kahlaamme polvenkorkuisessa kasvustossa, alla märän liukasta hiekkasavea, pikkuhiljaa jyrkkenevää rinnettä ylöspäin. Ensimmäinen fasaani pyrähtää vasemmalla puolellani lentoon, ja ainakin kolme seurueeni metsästäjää täräyttää ensijännityksessä haulit ilmaan. Fasaani putoaa kuin lapanen lapsen kädestä.








Jatkamme yhä jyrkkenevän rinteen kapuamista. Ennen viinitiluksille pääsyä tulee vielä pari hyvää tilannetta, joista toinen fasaani eräksi. Kun sitten saavumme viinitarhalle, on tunnelma jotenkin täysin epätodellinen, lähes sadunomainen. Olen todella kiinnostunut viineistä. Tykkään vertailla, maistella ja keskustella niistä. Olen aina halunnut päästä käyskentelemään viinitarhassa ja nyt! Olin haulikko kädessä siellä. Olin päässyt yhdistämän kaksi suurta intohimoani, viinin ja metsästyksen samalla kertaa.






Viinisato oli jo kerätty, mutta sieltä täältä saattoi löytää pieniä jo hieman rusinamaisia rypäleterttuja. Näitä mutustellessani unohdin hetkittäin, että olimme jo ainakin 200 metriä korkeammalla kuin lähtöpaikkamme. Reisissä tuntui ja pulska poika puuskutti. Matka jatkui, rinteen yli kohti vielä korkeampaa mäkeä. Korkeutta ja jyrkkyyttä on vaikea havaita kuvista, mutta rinteet olivat paikoin lähes konttausjyrkkiä.

Kuva: Daniele Borghetti

Kuva: Daniele Borghetti

Pikkuhiljaa lämmittävä aurinko nostaa rinteiden märästä maasta sumua ja paikoin näkyvyys laskee vain hieman pidemmäksi kuin haulikon kantama. Viinitarhoilta päästyämme tulemme vuoristoniityille, jotka ovat aivan erinomaisen hankalia kulkea. Jo pelkästään märkien ja liukkaiden hiekkasavirinteiden kulkeminen vaatii varovaisuutta ja määrätietoisuutta. Mutta vuoriniityillä kasvaa lisäksi piikikkäitä pensaita pohkeen korkeudelta kainaloihin, sekä kaiken maailman takiaista tahi piikkisiementä joka lähtöön.




Joka puskan kohdalla kompastelin seuraavaan puskaan. Housut vanhenivat vähintään viidellä vuodella jo aamupäivän jotostelun jälkeen, eli täynnä revenneitä silmäpakoja sekä takertuneita piikikkäitä siemeniä/takiaisia. No, se oli pieni hinta tästä aamun jahdista, jossa tilanteita tuli kivan tasaiseen tahtiin. Olin suotta miettinyt jahtikulttuurien eroja, tällä kertaa kaikki toimivat turvallisen hallitusti. Itsellenikin oli mukavia onnistumisia aivan riittävästi (kiitos Haulikkokoulun, johon sain kimmokkeen edellisellä, ei niin hyvin haulikoidulla Italian reissulla).




Rinteillä oli monin paikoin kyttäyskoppeja ja ruokintapaikkoja. Tallatussa mudassa näkyi paljon villisian- ja kauriinjälkiä, sekä muutaman kerran todella isoja koiraeläimen jälkiä. Sainkin siitä ajatuksen ja aloin kysellä metsästysoppailtamme paikallisesta susitilanteesta. Varsinaisesti yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta puhuin englanniksi, suomeksi ja viittomakielellä, näytin myös kännykällä kuvia. Pian kysymykseni meni selvästi perille ja sain kuulla kettuuntuneelta kuulostavan sadattelun, josta ymmärsin varmasti ainakin ”problema terribile”. Ja sen että EU näkee tilanteen tyystin toisin kuin paikalliset, joiden kotieläinten, koirien ja riistan riesana paikalliset sudet ovat. Ei siis mitään uutta tässä suhteessa.

Väsynyt mutta onnellinen

Aamupäivän jahti alkaa olla ohi ja alamme laskeutua kohti metsikköä, josta lähdimme muutamaa tuntia aiemmin liikkeelle. Oikeastaan tässä vaiheessa huomasin vasta ihan tosissaan kunnolla varoitusmerkit jaloissani. Toki ylöspäin mennessä jalat olivat olleet hapoilla ja hengitys puuskutti, mutta nyt alaspäin liukastellessa jokainen askel tuntui kivuliaalta pistolta polven yläpuolella reisissä. Aurinkokin oli noussut jo paahtamaan kesäisissä lämpötiloissa. Purin hammasta yhteen ja venkoilin alaspäin hiki otsalla muiden mukana.

Klubitalolle päästyämme tyhjensin saman tien pullollisen kylmää vettä, kunnes silmäni osuivat lähes yhtä suosittuun janojuomaan, Prosecco-kuohuviiniin, joita oli avattu pullotolkulla jäiden sekaan tarjolle. Siinä samassa huomasin ainakin kymmenen lajin antipastopöydän… elämä alkoi jälleen tarjota parastaan pienten koettelemusten jälkeen.

Aamupäivän saalis #berettatribe. Kuva: Daniele Borghetti

Siinä väsyneenä klubitalon seinustalla istuskellessa, tarjoamista nautiskellen, taisi ajatuskin hieman hämärtyä ja tilannetajuni kadota. Ehkäpä myös tunnin aikaeron takia alkoi ruokahaluni olla ihan kohdillaan. Jotenkin en vain pystynyt selkeästi ymmärtämään, että tämä kuohuviini ja suupalatarjoilu oli vain ruoanodotteluruokaa… ei siis kevyt pikniklounas ulkona upeita maisemia katsellen, kuten sen olin ymmärtänyt.

Olin jo ehtinyt imuroida aivan loistavasta buffetista lautasen ja lasin toisensa perään, kylläiseksi asti… kun isäntä kutsuu sisälle lounastamaan. Päästyäni pöytään, huomasin ruokailuvälineiden ja katettujen lasien määrästä, että nyt mennään pidemmän kaavan mukaisesti. Hätäinen ”Ave Maria” paikalliseen tapaan esirukouspyynnöksi ja perään varmistukseksi PRKL, asemia ei jätetä. Näistä selvitään tuli mitä tuli…

Ja tulihan sitä… aivan mainiota settiä riistaruokaa fasaanista gemssiin, mutta onneksi (ilmeisesti myös tarkoituksella) tarjoilu toimi verkkaisesti, viinejä maisteltiin (ei ryypätty) ja aikaa käytettiin. Tämä on juurikin yksi asia mitä rakastan italialaisissa. Paikan tullen heillä on kaikki maailman aika keskittyä elämän hetkellisiin nautintoihin. Kun loppuhuipennukseksi saan eteeni lasillisen mainiota grappaa, olen jo unohtanut aamupäivän rasitukset ja iltapäiväjahdin tulemukset.

Pienen sikaritauon jälkeen alan taas keräillä itseäni edustuskuntoon. Nyt on maha täynnä, mutta ajatus kirkas. Lähdenkin ensimmäiseksi valitsemaan itselleni tutumpaa päällekkäispiippuista asetta. Löysin asehuoneesta Beretta 690 Field III:n. Tämä on itselleni rakas ja tuttu ase, omassa kaapissani kaliiperi 20/76, nyt vain hieman raskaampi 12/76.




Jaamme uudet jahtiseurueet ja pääsen Tonin kanssa samaan porukkaan. Toni on hauskaa seuraa ja onhan se muutenkin mukavaa, jotta voi jakaa kokemuksia heti tuoreeltaan suomeksi. Klubitalo on melko korkealla rinteessä. Kun lähdemme iltapäivän jahtiin liikkeelle suoraan talolta, on alku kevyttä. Vaikka keskivartalo on pinkeä kuin rantapallo ja aamupäivä tetsattu rinteitä, ei väsymys tunnu juuri lainkaan kulkiessa tasaista ja lievää alamäkeä. Niinhän se on, ”hyvä ruoka, parempi mieli”.

Kuva: Toni (@nordicshot)

Pääsemme jälleen viinitarhalle ja sama hieno fiilis täyttää mielen. Kevyellä mielellä jatkamme myös rinnettä alaspäin ja muutaman tilanteen seurauksena myös lintujakin putoaa reppuun. Itsekin pääsen ensin pummaamaan, mutta seuraavassa fasaani putoaa siistillä hyvällä osumalla. Mikä voisi olla paremmin. Kuljemme hissukseen kesäisessä auringonpaisteessa viinitarhoja ja niittyjä, kumpareita pääosin alamäkeä. Koira juoksee edestakaisin edessä, tilanteita tulee tasaisesti ja maha täynnä elämä hymyilee.

Sitten se tapahtuu… tajuan meidän tulleen jo pitkään vain alaspäin kohti laakson pohjaa ja käännymme nyt kaartaen kohti ylärinteitä. Olemme useita satoja metrejä alempana kuin lähtiessä. Parin nypäleen jälkeen alkaa aamupäivän kiipeily tuntua jaloissa maitohappoina. Näen kuitenkin taistelun olevan vasta alussa.

Sen verran kuuma alkaa olla, että koirakin on onneksi melko väsynyt, eikä lintujakaan tule yhtä taajaan esiin. Ja jos olen ihan rehellinen, niin kiipeäminen muuttuu niin tuskaiseksi, etten enää ole edes kiinnostunut jahdista. Enemmänkin siitä, miten täältä selvitään kunnialla takaisin. Nousua jatkuu vain nousun perään… ja mäeltä näkyy toinen mäki.

Alan taktikoida ja pitää lyhyitä taukoja. Onhan se hieman noloa, mutta minkäs teet. Pulska poika etenee kanan askelin ja luottaa ettei sitä jätetä vuorille harhailemaan. Välillä taas hieman kovempi tahti päälle, ikään kuin näyttäen, ettei tässä mitään "still going strong", NOT. Rinnettä vaan riittää kiivettäväksi kilometri toisensa perään. Jossain vaiheessa lakkasin ajattelematta koko tilannetta, jahtia tai Italiaa. Laitoin vain auringon paahtaessa konemaisesti töppöstä toisen eteen. Vaikka tämä ei ollut kilpailu, olin päättänyt voittaa sen.

Ja PRKL lopulta voitinkin sen! Klubitalolla katselin älyrannekkeen tuloksia päivän jahdista:

Toni (@nordicshot) ja Madeline (@germanhuntingtrophy) päivittävät somea… minä tarkistan sydänkäyrää... Kuva: Petri (@roebuck624)

Kannatti kiivetä, ylhäältä löytyi Jessica Tosti (@jessicatosti). Kuvasta näkyy kolmen onnellisen miehen lisäksi myös, mitä rinteiden piikkipuskat tekevät tweedhousuille. Kuva: Alessio (@alessioberger)

Paikallinen metsästyslehti Armi e Tiro teki jutun tästä #berettatribe -jahdista. Pidempi versio on kuulemma paperilehdessä, mutta sähköinen juttu löytyy täältä: https://www.armietiro.it/caccia-social-11263


Jos olet kiinnostunut Pohjois-Italiassa jahdista, linnuista suurriistaan, niin kannattaa käydä kurkkaamassa tarjontaa täältä: www.gghuntingservices.it

Adoro L'italia

Sunnuntaiaamuna herään vielä auringon noustessa ihailemaan majapaikkamme ympäristön kauniita maisemia.

Tein päätöksen, jotta tänne tullaan vielä takaisin, mutta kunnon täytyy olla parempi!

1) Ari Turunen; Ettekö te tiedä, kuka minä olen: Ylimielisyyden historiaa

Sain Trofee.fi -pajasta/verkkokaupasta testattavaksi Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa hitiksi nousseen Skull hookerin. Patentoitu idea on nerokkaan yksinkertainen. Trofeekalloa ei tarvitse sahata, eikä siihen myöskään porata edes ruuvinreikiä. Keittämisen, puhdistamisen ja (valkaisun) jälkeen kallotrofee vain nostetaan pöytätelineeseen tai seinäkoukkuun.

Pöytätelineen ja seinäkoukun asennus sujuu muutamassa minuutissa.

Trofeen voi koska tahansa irrottaa telineestä nostamalla sen pois koukusta. Tämän yksinkertaisemmaksi ja näyttävämmäksi ei trofeen esille laittaminen voi juurikaan tulla. Skull hookeri -telineeseen sopii hyvin keskikokoisten ja pienten hirvieläinten sarvitrofeet sekä esimerkiksi vaikka karhun kallotrofee. Seinäteline kääntyy sivusuunnassa ja molemmat Skull hookerit voidaan säätää 12 eri kulmaan, mahdollisimman luontevaan/näyttävään asentoon.






Samaan telineeseen voi nostaa esimerkiksi peuran tai kauriin trofeet, mutta kannattaa toki muistaa fysiikan lait. Iso peuran sarvitrofee muodostuu helposti jonkin verran yläpainoiseksi. Varmuuden maksimoimiseksi teline kannattanee varmistaa ruuvaamalla alustaan, jos se on vähänkin vilkkaamalla paikalla.






Ripustus on nerokkaan yksinkertainen. Kallo vain nostetaan kolmihaaraiseen telineeseen ja se pysyy siinä omalla painollaan ilman mitään kiinnikeitä.






Samat trofeet seinätelineeseen nostettuna.

Koukkuun ripustettu trofee on selvästi näyttävämpi ja helpommin asennettu, kuin taustalevyyn kiinnitetty.

Koukkuun ripustus tekee trofeesta kolmiulotteisemman ja antaa siten myös isomman/näyttävämmän vaikutelman.

Skull hooker on viimeistellyn ja laadukkaan oloinen tuote. Tätä kirjoitettaessa seinäkoukun hinta on 34,90 € ja pöytätelineen 64,90 €.  Ovat siis laatuunsa ja käytännöllisyyteensä/näyttävyyteensä nähden myös ihan kohtuullisen hintaisia. Eli vahva suositus, ilman muuta aion itsekin siirtyä jatkossa ripustamaan kallotrofeet näillä.

Trofee.fi -paja ja verkkokauppa

https://www.instagram.com/trofee.fi/

Trofee.fi -sivuston valikoimiin kuuluu mm. trofeiden valmistus yli 20 vuoden kokemuksella, eli halutessasi saat tilattua koko trofeen valmiina koukkuun ripustettavaksi tai taustalevyyn valmiiksi kiinnitettynä.


Trofeiden valmistus

Majava 80 €
Kauris 100 €
Peura 120 €
Hirvi 140 €
Saksanhirvi 160 €


Verkkokaupasta löytyy myös laaja valikoima taustalevyjä yms. tarvikkeita, kuten villisikatrofeille lehvät ja täyttöliimat, sekä toimivat kiinnitysruuvit ja paljon muuta.

https://www.trofee.fi/

Kiitos kysymästä, jahtihommissa menee tässä maassa sekä huonoiten, että parhaiten ikinä. Vai meneekö? Kerro sinä, miten asiat menevät, niin koostan kaikkien eri kanavissa kommentoineiden vastaukset suoraan Metsästäjäliiton uudelle toiminnanjohtajalle.

…että mitä?

Viime viikolla Metsästäjäliiton nykyinen toiminnanjohtaja Heli Siitari ilmoitti eroavansa vain kahden vuoden toimintakautensa jälkeen. Siitari lopettaa tammikuun 2020 lopussa. Liitto saa tietysti uuden toiminnanjohtajan myötä myös uutta suuntaa ja vauhtia. Nyt on siis aika kuunnella suoraan metsästäjien ääntä, kertoa meidän terveisemme liitolle ja tulevalle toiminnanjohtajalle.

Ensin hyvät uutiset

Siis miten meillä menee? Kun katselen jahdeissa ympärilleni, näen ihmisten omistautuvan asiaan täydellä sydämellä. Metsästys ei ole useimmille kavereilleni enää pelkkä harrastus, vaan kaikessa näkyvä elämäntapa. Toimintaan käytetään erittäin paljon aikaa ja rahaa. Aseet ja varusteet ovat uudistuneet sekä kehittyneet viime vuosina valtavasti. Metsästyskoiraharrastuksen myötä myös entistä enemmän naisia on tullut harrastuksen pariin. Riistaruoka paistattelee suosionsa huipulla ekologisena ja hiilineutraalina lähiruokana, jota huippukokitkin rakastavat valmistaa.

Metsästyskortin lunastaneita on noin 300 000 ja jahtipäiviä kertyy vuosittain miljoonia. Metsästys on myös erittäin vastuullista ja turvallista. Metsästäjävakuutuksesta korvattuja vahinkoja on vain muutamia vuodessa, nekin yleensä melko pieniä. Riistaa on Suomessa monin paikoin paljon enemmän kuin koskaan ennen. Jousimetsästyskin on lakimuutosten jälkeen kasvattanut valtavasti suosiotaan.

Metsästäjien suorittama vieraspetopyynti on luonnonsuojelullisesti arvokasta työtä. Vieraspetojen vaikutukset ovat olleet erityisen merkittäviä alkuperäisluonnon vesi- ja rantalintuihin. Sen lisäksi ne ovat merkittäviä taudin- ja loistartunnankantajia (rabiesvirus, ekinokokkoosi, kapi ja trikinelloosi). Vuosittain metsästäjät poistavat noin 150.000 supikoiraa ja 60.000 minkkiä.

Riistakolmioita (yhden laskentalinjan pituus on 12 kilometriä) on perustettu lähes 1 800 kappaletta. Laskentaan osallistuu vuosittain noin 7 000–8 000 vapaaehtoista metsästyksen harrastajaa. Metsästäjien riistakolmiolaskenta on ollut mukana nostamassa suomalaista eläintieteellistä tutkimusta maailman huipulle. Riistakolmioaineistoihin perustuvia tieteellisiä artikkeleita on julkaistu yli 20 ja yleistajuisia kirjoituksia ja raportteja noin 100.

Vapaaehtoiset metsästäjät (SRVA) avustavat talkootyönä poliisia päivittäin kolareissa loukkaantuneiden hirvien, villisikojen ja suurpetojen jäljestämisessä ja lopettamisessa, sekä asutuksen lähelle eksyneiden suurpetojen karkottamisessa. SRVA-toiminta on ympärivuorokautista eläinsuojelutyötä. Pelkästään hirvieläinkolareita on vuosittain noin 5.000, joista miltei kaikki aiheuttavat jälkitoimenpiteitä vapaaehtoisille metsästäjille.

Vielä kymmenkunta vuotta sitten metsästysmatkailu oli kohtuullisen pienen piirin toimintaa, painottuen lähinnä Viroon ja Ruotsiin. Nyt kuulen ja näen tuttujen käyvän monipuolisesti jahtimatkoilla ympäri Euroopan: Saksassa, Puolassa, Unkarissa, Romaniassa, Tšekeissä, Turkissa, Iso-Britanniassa, Kroatiassa, Ranskassa, Italiassa, Espanjassa… Ja yhä useammat suuntaavat jahtimatkansa vieläkin pidemmälle Pohjois-Amerikkaan, Afrikkaan ja Uuteen-Seelantiinkin asti.

Siis enemmän ja paremmin kuin koskaan!

ja sitten huonot uutiset

Aselait

Aselait ovat muuttuneet vuosi vuodelta yhä heikompaan ja mielivaltaisempaan suuntaan. Lisäksi aseluvan hinta on noussut vuodesta 1990 yli 26-kertaiseksi eli runsaat 2500%, noin 17 kertaa enemmän kuin muut elinkustannukset. Käytännössä 90€ kohtuuton lupamaksu on myös johtanut käytettyjen aseiden menekin romahtamiseen kaikkein edullisimmassa hintaluokassa. Hyviä ja toimivia aseita menee entistä enemmän sulattoon. Kaikki tämä vaikeuttaa nuorten aseharrastuksen aloittamista entisestään, sekä on tietysti romahduttanut myös aseiden omistusarvoa. Aivan erityisesti tämä koskee perintöaseita.

Luvan sai aikanaan helposti kivääriin, haulikkoon, pistooliin tai vaikka itselataavaan mustaan kivääriin. Perusteluiksi riitti metsästys (jos oli suorittanut metsästyskortin) tai virkistysammunta (jolla perusteella nykyään ei taida mitään lupaa enää herua).


Viranomaistoimet

Viranomaistoimet ovat käytännössä johtaneet siihen, ettei läheskään kaikkialla Suomessa ole enää mahdollista saada aselupia itselataaviin (TT3) urheiluaseisiin metsästysperusteisesti, vaan niitä tulkitaan erityisen vaarallisiksi ja tarpeettoman tulivoimaisiksi aseiksi. Lisäksi aselupia on alettu rajoittaa täysin tarpeettomasti määräaikaisiksi. Jopa ylinopeussakon oheisrangaistuksena voi menettää kaikki aselupansa. Nämä käytännöt eivät lisää aseturvallisuutta, mutta kyykyttävät harrastajaa ikävällä ja kalliilla tavalla.

Tutkitusti tiedämme, mitä enemmän kunnassa on aselupia, sitä vähemmän siellä on rikoksia. Ja käänteisesti myös, mitä vähemmän kunnassa on aselupia, sitä turvattomampi paikka se on asua ja elää. Tätä faktaa ei voi kiistää, niinpä se kannattaisi viranomaisten ja lainsäätäjienkin ymmärtää.


Ampumaradat

Muistan vielä hyvin ajan, jolloin ampumista saattoi harjoitella oikeastaan koska vain omalla suljetulla turvallisella alueella, kuten kesämökin tienpientareella tai naapuri-isännän soramontulla, kunhan vain ensin kysyi luvan.  Nyt on kuitenkin tultu tilanteeseen, jossa esimerkiksi oman kuntani ampumaradalla ei saa enää harjoitella. 1990-luvun loppuun verrattuna Suomessa on noin tuhat ampumarataa vähemmän. Ampumaratojen sulkeminen on metsästäjien kannalta katastrofaalista. Omalla maalla ampuessaankin ottaa myös ison riskin poliisien paikalle tuloon ja mahdollisesti aseiden talteen ottoon, sekä mielivaltaiseen tutkintaan, kuten tämän uutisen nallipyssypaniikissa kävi. 

Harjoittelun hankaloittaminen vaikuttaa väistämättä ampumataitoihin. Huonon ampujan on vaikea olla hyvä metsästäjä.


Lyijykielto

Uusimpana uhkana on ilmassa kaikkien lyijyluotien ja -haulien totaalikieltäminen metsästyksessä sekä ampumaradoilla. Samalla taantuisivat loputkin metsästysammunnan harjoittelumahdollisuudet. Ikävä kyllä Metsästäjäliitossakin on jo hyväksytty ”tulevaisuus on kaiketi lyijytön” -ajattelu, vaikka nyt pitäisi taistella perään antamatta jokaisesta askeleesta. Tässä asiassa on jo annettu niin paljon myötä, nyt tulisi hyväksyä enää vain vapaaehtoisuus. Pakottaminen lyijyttömyyteen on metsästäjien ja ampumaurheilijoiden perseiden tervaamista.


Median ase- ja metsästysvastaisuus 

Ikävä kyllä media tuntuu rakastavan negatiivisia ase- ja asemiesuutisia. Välillä näitä kaunaisia ”Aseita on liikaa” -uutisia kirjoitetaan täysin virheellisesti (ja ilmeisen tahallisesti), sekä levitetään väärää tietoa vaikkapa Suomessa olevien aseiden määristä. Korjasin taannoin esimerkiksi Aamulehden pääkirjoituksen, joka oli perusteitaan myöten totuuden vastainen ja jossa jälleen kerran väitettiin mm. Suomessa olevan maailman kolmanneksi eniten aseita ja meidän edellemme menisi vain Yhdysvallat ja Jemen.

Suomen asemäärä ja –tiheys on kuitenkin aivan normaali. Suomen lisäksi muita maita, joissa yksityisten hallussa pitämiä aseita on 30 – 35 per 100 henkilöä ovat muun muassa Ranska, Kreikka, Kanada, Ruotsi, Itävalta ja Saksa. Suomi asettuukin tavanomaisten demokraattisten länsimaisten hyvinvointivaltioiden ryhmään, joissa perinteisesti harrastetaan metsästystä tai ammuntaa.

Erilaiset kohushokkiklikkiuutiset asemiehistä ovat osoittautuneet ihan oikeasti useimmiten vain mielikuvitukseksi (esim. paukkuva pakoputki ja jopa kaatuneiden polkupyörien kolina) tai ihan tavalliseksi metsässä liikkuvaksi metsästäjäksi. Ikävä kyllä poliisi joutunee näihin ilmoituksiin reagoimaan useamman rynnäkkövarusteisen partion voimin ja näin media saa tyhjästä tapauksesta myös dramaattisia kuvia, jotka säikyttävät ihmisiä lisää. Niinpä typerät shokkiuutiset vain lisäävät tarpeetonta pelon kierrettä.

Lähes viikottaiset uutiset mediassa kertovat metsästysrikoksista ja salametsästyksestä. Milloin väitetään isoin klikkiotsikoin joutsenia ammutuiksi tai susia lahdatuiksi. Useimmiten selviää muutaman päivän päästä, ettei uutisessa ollut muuta perää kuin arvelut tai metsästyksen vastustus. Julkisuuteen kun pääsevät helposti ns. luontoihmiset, joiden väittämiä tai motiiveja ei media jostain syystä halua yleensä kyseenalaistaa tai tarkistaa.

Tosiasiassa Yle pitääkin metsästysrikosta 2,8 kertaa niin merkityksellisenä kuin talousrikosta, 10,5 kertaa niin merkityksellisenä kuin pahoinpitelyä, 17 kertaa niin merkityksellisenä kuin rattijuopumusta ja 45,3 kertaa niin merkityksellisenä kuin huumausainerikosta, kun uutisointi suhtautetaan ilmiön yleisyyteen.

Näin mainettamme tahrataan, vaikka ”metsästysrikoksella” ei välttämättä ole mitään tekemistä itse metsästyksen kanssa tai kyse voi olla myös täysin puhtaasti inhimillisestä erehtymisestä.

Mielestäni Metsästäjäliiton tulisikin olla nykyistä huomattavan paljon aktiivisempi väärien ja asenteellisten uutisten korjaamisessa. Se on toki iso työmaa, mutta helpommin hoidettavissa yhteistyönä jäsenistön kanssa. Noin vuosi sitten tein asiasta liitolle toimintaehdotuksen, johon sain vastauksen: ”Tämä on erittäin hyvä ehdotus ja pistetään tämä heti tulille”. Minkäänlaista savua en tästä nuotiosta ole etsimälläkään vielä nähnyt…

Jostain syystä kuitenkin Metsästäjäliitto oli aikanaan mukana kannattamassa ”törkeän metsästysrikoksen” lisäämistä lakiin. Tämän yksittäisen lakimuutoksen jälkeen esimerkiksi karhunmetsästys on muuttunut osin melkoiseksi arpapeliksi, jossa luvallisella alueella luvallista riistaa jahdannut henkilö voi saada inhimillisen virheen seurauksena isot sakot ja/tai vankeutta (vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi), sekä lisäksi voi joutua maksamaan kohtuuttoman korkeat korvausmaksut (jopa yli 15 000 €) ja menettää työkalut jahtiaseista koirapantoihin valtiolle. Päälle vielä vuosia metsästyskieltoa ja somelynkkausta.

Tutkinnassa käytetyt pakkotoimet ja menetelmät ovat ”rikoksen vakavuuden” määritelmän noustessa kasvaneet. Harvaan asutulla maaseudulla jonne poliisin vasteajat ovat pitkät, saakin nykyään kuulemma helpommin poliisipartion paikalle ilmoittamalla suden salametsästyksestä kuin ihmisen pahoinpitelystä tai omaisuusrikoksesta.

Vielä 1975 Suomessa sai metsästyslain mukaan vallesmannilta sudesta 500 mk tapporahan ja lämpimät onnittelut yhteiskunnalle tehdystä palveluksesta.

Luontorikollisilla on kuitenkaan erittäin harvoin mitään tekemistä oikeiden metsästäjien kanssa. Metsästäjät maksavat vuosittain merkittäviä summia riistanhoito- ja pyyntilupamaksuihin. Näitä maksutuloja käytetään mm. riistavahinkojen ja riistan elinympäristöä merkittävästi parantavien hankkeiden toteuttamiseen, mikä edistää laajemminkin luonnon biodiversiteetin säilyttämistä ja lisäämistä. Metsästäjät ovat perustaneet useita lintukosteikkoja (mm. yhteistyössä WWF:n kanssa) ja ennallistaneet tuotantokäytössä olleita soita. Metsästäjät ovat aktiivisesti luontoa ja elinympäristöä vaalivia ja suojelevia toimijoita. Tiesitkö esimerkiksi, että metsästäjät ovat tehneet talkoilla ja vieneet luontoon satoja tuhansia linnunpönttöjä viime vuosien aikana?


Metsästysalueet ja mahdollisuudet

Metsästysmahdollisuuksia kavennetaan koko ajan. Metsästykseltä poissuljettuja suojelualueita perustetaan lisää vuosittain. Luonnonsuojelualueiden keskeisenä tavoitteena on luonnon biologisen monimuotoisuuden sekä luontotyyppien ja luonnonvaraisten eliölajien suotuisan suojelutason turvaaminen, mikä onkin hyvä asia. Monilla suojelualueilla suojelun peruste on esimerkiksi tiettyjen harvinaisten kasvien tai hyönteisten suojelu sekä kansallispuistoissa luonnonmaisemat ja virkistysaluetoiminta. Niinpä niillä jokaisella alueilla voitaisiin metsästää kaikkia riistaeläimiä, koska yksikään riistaeläin ei Suomessa ole vaarassa joutua sukupuuttoon. Mutta ei, silti metsästys kielletään lähes poikkeuksetta.

Surkuhupaisaa tässä on se, ettei ilman metsästäjien apua esimerkiksi linnustonsuojelualueilla ja kosteikoilla suojelun perimmäinen tarkoitus edes toteudu. Ilman haitallisten vieraspetojen ja muiden pienpetojen määrän rajoittamista suojelualueista tulee Suomen luonnolle haitallisten vieraslajien reservaatteja suojeltavien lajien kustannuksella.


Susiongelma

Meillä Suomessa on järkyttävä susiongelma. Susi tappaa jahtikaudella vähintään koiran viikossa, kaiken muun inhimillisen tuskan, ahdistuksen ja harmin lisäksi. Susien aiheuttamia koiravahinkoja on viime vuosina tapahtunut jo useita satoja kertoja, niin metsällä kuin kotipihoissakin. Tämä kotikutoinen suomensusi ei monien selvien näyttöjen nojalla ole edes puhdas harmaasusi, vaan erilaisten ”suojelutoimien” seurauksena syntynyt saunasusikanta, joka ei enää välttele asutusalueita, saati pelkää ihmisiä.

Kaiken lisäksi tutkijat säännönmukaisesti valehtelevat niiden laadun ja määrän. Tutkimustuloksia sekä -metodeja pimitetään, arviot esitetään aina tarkoituksellisen ”turvallisesti” alakanttiin. Luvut julkaistaan lisäksi maaliskuun tilanteen mukaan, vaikka rehellisintä olisi kertoa vähintäänkin kaksinkertainen luku, joka todellisuudessa on metsissä jahtikauden alussa. Suomalaista sutta väitetään äärimmäisen uhanalaiseksi, vaikka se on tosiasiallisesti osa kymmenien tuhansien susien euraasialaista kantaa. Eläimet kun eivät välitä ihmisten kartalle piirtämistä poliittisista rajoista.

En tunne metsästävästä lähipiiristäni ketään, joka täysin luottaisi Luken tutkimuksiin tai toimintaan. En ymmärrä miksi Metsästäjäliitonkaan meidän edustajinamme kannattaisi luottaa, jos he todellakin meitä edustavat.

Ikiaikainen metsästyskulttuurimme omilla kansalliskoirillamme on monin paikoin jo estynyt susivaaran vuoksi. Parasta sudenhoitoa olisi kaikkien ihmistä tai koiraa pelkäämättömien susisekuleiden poistaminen aina tavattaessa.


Villisika

Villisika-asioissa meitä metsästäjiä viedään kuin litran mittaa. Nykyään vedätyksen takana ei ole punavihreä ideologia, vaan miljardien liikevaihtoa jauhavan lihateollisuuden rahat. Pääoma on saanut juoksupojikseen tietysti Maa- ja metsätalousministeriön ja Riistakeskuksen, mutta jostain syystä myös Suomen Metsästäjäliitto on hypännyt siihen samaan kelkkaan. Porukkaan, jossa pyritään tuhoamaan luontaisesti levinnyt riistalaji ”parempien” bisnesten tieltä.

Metsästäjäliitto alleviivaa kaikissa muissa toimissaan kestävän kehityksen eettisiä periaatteita, mutta villisian kohdalla se on valmis järjestämään valtakunnallisia siantappojahteja, joiden ainoa tavoite on estää tämän arvokkaan riistalajin levittäytyminen ja kannan vahvistuminen suurimpaan osaan Suomea.


Maailmanlopun meininkiä

Ei maailmanloppu tule kertapamahduksella, vaan pienenä pihinänä edusmiestemme kerätessä torjuntavoittoja. Surullisen kuuluisaksi on tullut lausahdus ”tämän kanssa voimme elää…”. 

Oma lukunsa on vielä erilaisten luontojärjestöjen kanssa tehtävä julistuksellinen yhteistyö. Metsästäjäliitto haluaa ilmeisesti imagosyistä miellyttää metsästyksen vastaisia tahoja, joiden perimmäinen tavoite on kuitenkin metsästyksen lopettaminen… Tätä on todella vaikea ymmärtää. 🤔


Toiveiden tynnyristä

Sitten on tietysti vielä lisää monia asioita, jotka voisivat tulevaisuudessa olla paremmin. Tässä kohtaa on ehkäpä helpointa katsoa erään populistisen Katalonian puolustajan somevirtaa. Siellä halutaan hirviaseille, patruunoille ja hirvikoirille verovähennysoikeus. Lisäksi sallittaisiin joutsenen ja kanahaukan metsästys. Ja kaiken muun kauniin lisäksi vielä kirsikkana kakun päällä sallittaisiin karhun perinteinen kevätmetsästys. Lyijykieltokin on tulossa vain hänen kuolleen ruumiinsa yli.

Kuulostavat kaikki varsin hyviltä, kannatan asiaa lämpimästi. Toivotaan, että näiden esittäjäkin tekee niiden eteen kaikkensa.

Sinä voit vaikuttaa…

Nyt sitten se tämän kirjoituksen tärkein asia. Kerro sinä, miten meillä sinun mielestäsi menee? Onko jokin yllä kerrotuista asioista mielestäsi tärkeä? Onko jotain muita asioita, johon haluaisit muutosta? Nyt sana on vapaa!

Koostan tämän blogin kommenteista sekä Facebook ja Instagram -keskustelusta suuntaviivat Suomen Metsästäjäliitolle ja sen tulevalle uudelle toiminnanjohtajalle. Mihin heidän tulisi meidän edustajinamme jatkossa keskittyä ja mitkä asiat voisi jättää vähemmälle. Meille tärkeän Metsästäjäliiton kun tulisi olla myös meidän yhteinen äänemme.







#BerettaTribe #teamsakonordic

Lisätietoja:

http://www.terveisetravintoketjunhuipulta.com/2018/11/onko-salarakastelu-rikos.html
http://www.terveisetravintoketjunhuipulta.com/2019/02/kritiikkia-keskustan-erapoliittiseen.html
http://www.terveisetravintoketjunhuipulta.com/2018/05/medialla-on-yksisuuntainen.html
http://www.terveisetravintoketjunhuipulta.com/2018/01/sikamaista-vedatysta.html

Ampumatuki on varmaankin ihan yhtä vanha keksintö kuin ampuma-aseet yleensä. Itsellänikin niitä on ollut käytössä moneen lähtöön. On yksi-, kaksi- ja kolmejalkaista… vyöhön kiinnittyvää, puuhun tukeutuvaa ja pöydällä pidettävää. Yhteistä näille kaikille on vakaampi ampuminen eli tarkemmat laukaukset, mutta usein myös hieman kömpelö käytettävyys ja niinpä ne jäävät helposti ottamatta reissuun mukaan.

Ja jos nyt ihan rehellinen olen, niin en ollut mitenkään erityisen täpinöissäni kun www.BlackFire.fi verkkokauppa eli Leo Grönlund Outdoors tarjosi Viper-Flex® Styx Journey ampumatukea testattavaksi. Sen verran kuitenkin aloin tekemään taustaselvitystä, että katsoin tuotteesta YouTube-videon ja kiinnostukseni asiaan heräsi.




Tanskalainen valmistaja oli ilmeisemmin pystynyt ratkaisemaan useammankin ongelman, jotka ovat liittyneet näiden ampumatukien käytettävyyteen. Käydäänpä läpi muutama heti alkuunsa:

• Tuki on riittävän korkea ja sopii hyvin ampujille, joiden pituus on 1,20–1,95 m.
• Se voidaan tarvittaessa lyhentää 118 cm:iin tai purkaa kuljetusta varten 65 cm:iin. Se on siis kätevä kuljettaa ulkomaanjahteihin tavallisessa matkalaukussa.
• Ampumatuki aukeaa käyttövalmiiksi nopeasti yhdellä kädellä ja toisella kädellä saa nostettua aseen helposti tuen päälle.
• Levitettynä todella vakaa. Ampumatuntuma miltei kuin hiekkasäkin päältä.
• Valmistettu mustasta eloksoidusta alumiinista yhdistettynä hiilikuituun. Painoa on vain n. 1 kg.
• Helppo ja nopea säätää haluttuun korkeuteen. Toimii vakaasti seisaalta, istualta ja polvelta ammuttaessa.
• Hiljainen käyttää, iskuäänet jalkojen välillä suojattu kumivaimennuksella.
• Voidaan käyttää molemmin päin.
• Toimii myös katselukiikarin tukena sekä nopeissa tilanteissa yksijalkaisena tai kaksijalkaisena ampumatukena.

Eikä siinä vielä kaikki…

Tähän ampumatukeen on mahdollista liittää lisävarusteena myytävä tukijalka (Viper-Flex Single Leg). Näin ampumatuki pysyy seisomassa itsenäisesti ilman kannattelua. Varsinaisessa testissä itselläni ei ollut tätä lisäjalkaa, mutta pääsin näkemään ja kokeilemaan ampumaradalla kaverini (www.nordicshot.fi/) käyttämää tukea.

Kuva: Leo Grönlund Outdoors

Lisätukijalka on hyvä lisävaruste kytikselle ja rataharjoitteluun. Tällöin myös lapset voivat ampua tarkasti ja hallitusti, vaikkeivat vielä pystyisi muuten kannattelemaan asetta ampuma-asennossa. Ampumatuki toimii siten myös asetelineenä, josta se on erittäin nopea ottaa äksöniin.

Loppupäätelmä

Viper-Flex® Styx Journey on aivan erinomainen ampumatuki. Se on ehdoton valinta erityisesti metsästysmatkailua harrastaville. Tuki toimii parhaiten ajometsästyksessä passissa, varsinkin pidemmille matkoille, mutta on hyvä apu myös hiivintämetsästyksessä ja pellonlaitakytiksillä. Niinpä se toimii taatusti esimerkiksi pienpetojen houkuttelu- tai haaskakytistelyssä, sitä paremmin mitä pidempi matka ja pienempi kohde.

Siinä on vain yksi vika

Ja se on se tuttu, eli hinta. Moitin sitä tavarantoimittajalle ääneen ja sain kuulla tavanomaiset selitykset. Tuote on huippulaadukkaasti suunniteltu ja valmistettu Tanskassa hyvistä materiaaleista, eloksoidusta alumiinista yhdistettynä hiilikuituun. Tuote todennäköisesti kestää isältä pojalle. Yksikin haavakko vähemmän (varsinkin kaupallisessa jahdissa) on maksanut tuotteen hinnan helposti takaisin.

Sanoin ymmärtäväni tämän ja pyysin kuitenkin vastaantuloa asiassa. Ja sain kuin sainkin tehtyä kaupallista yhteistyötä, eli blogin lukijoille määräaikaisen -15% alennukseen kaikista www.blackfire.fi -tuotteista ja Yli 200 € tilaukset toimituskuluitta.



Alennuskoodi: THR2020

Tuote löytyy täältä: https://www.blackfire.fi/p/viper-flex-r-styx-journey

Moni on laittanut kyselyitä, jotta mikä on, kun ei näy peuran kyttäys- ja kaatokuvia entiseen malliin sosiaalisessa mediassa. Mutta nyt tulee… :D

Parhaina vuosina on tosiaan tullut kyttäiltyä yli 150 tuntia ja peurojakin kaudessa kaatunut pitkälti toistakymmentä. Toki ajojahdeissa olen ollut nyt ehkä jopa aiempaa useamminkin. Kiitos kaikille jahtiporukoille, joissa olen saanut vierailla.

Turhahan tässä on sen enempiä alkaa selitellä, mutta tämä on ollut monilta osin muutoksen syksy.




Ehkäpä tärkein muutos on ollut se, että olen päässyt tarjoamaan metsästyselämyksiä Naulosuon Erä Oy:n (www.naulosuonera.fi) asiakkaille ja heidän vierailleen. On ollut todella mukava nähdä monia somesta tuttuja metsästäjiä ihan livenä, ja toki on tullut myös koko joukko uusia tuttavuuksia.










Olen keskittynyt tarjoamaan myöhäistä illallista kytikseltä saunan ja paljun kautta pöytään tuleville vieraille sekä seuraavan ajopäivän kenttälounasta metsästäjille ja koiran ohjaajille. Oikein mukavaa hommaa, jota mielellään jatkaa taas ensi kaudella.










Nyt kytiskauden loppusuoralla olen paremmin päässyt keskittymään myös oman pakastimeni täydentämiseen ja uusien välineiden testailuun.

Kävin erikseen kohdistamassa tämän kauden työkaluksi Tikka T3x Liten kaliiperissa 6,5 Creedmoor.  Sovitin siihen päälle jo aiemmin toimivaksi testaamani Steiner Ranger 3-12x56 -tähtäinkiikarin ja piipun päähän Ase Utra S series SL5 vaimennin (sain nämä pyynnöstäni lainaksi Sakolta testiä ja somejuttuja varten).








Ammuin ensin muutaman kierroksen TRG Precision tarkkuuspatruunoilla totutellakseni laukaisuun ja tehdasrasvojen poistoon piipusta. Kun kiikarin kohdistus alkoi olla valmista, koitin saada Powerhead II -metsästyspatruunalla mahdollisimman siistin kasan. Vähän vielä lisää totuttelua, mutta sitten keskityin tosissani: 3 laukausta 75 metrillä siistissä nipussa. Sikälikin hyvä, että TRG:n osumapiste on vain muutaman sentin vasemmalla alhaalla. Näin molempia voi käytännössä käyttää samalla kohdistuksella tai vain parin napsun korjauksella.






Tässä on erittäin hyvä yhdistelmä, jota voin suositella kenelle vain. Toki on olemassa parempia aseita ja kiikareita, mutta alle tonnin Tikka ampuu käytännössä samaan reikään. Sen tarkempaa ei metsästyksessä tarvitse. Synteettinen tukki ja mustatut metalliosat ovat huolettomat käytössä.

Ranger 3-12x56 on edullinen mutta täysin riittävä kytistelyyn. Vaikka onhan markkinoilla sitä parempia putkia, mutta saadakseen merkittävästi paremman täytyy maksaa kaksin- tai kolminkertainen hinta, ja sittenkin voi kysyä, oliko hieman paremmalla kontrastilla tai sävyjentoistolla oikeasti merkitystä. Joskus voi olla, mutta useimmiten ei ole.

Ase Utran kotimaista tuotantoa olevasta S series SL5 vaimentimesta en osaa sanoa juuri muuta kuin että se on kevyt ja näppärän kokoinen. Tuntuu toimivan 6,5 Creedmoorilla oikein hyvin. Rekyyli on kivan pehmeä, ja suuliekki jää näkymättömiin. Vaimennin laskee metelin sille tasolle, ettei kuulosuojaimia jää kaipaamaan metsästysreissulle.






Eilen illalla olin kauden seitsemättä kertaa kytillä. Menestys oli ollut kelien ja peurojen suhteen vaihtelevaa. Toki tiedän todella kuumia paikkoja, mutta jätämme ne tietysti jahtivieraille. Aiemmillakin kerroilla peuroja oli näkynyt, mutta sopivaa yksilöä tai tilannetta ei vielä ollut tullut vastaan.

Nyt kuitenkin päätin taas lumien tultua aktivoitua. Lähdin kytikselle todella ajoissa jo kolmen aikaan iltapäivällä. Tiesin riistakamerakuvien perusteella odottaa joko yksinäistä vasaa, tappisarviporukkaa tai emää kahden vasan kanssa. Oikeastaan mikä tahansa noista kelpaisi, ehkä emää lukuun ottamatta.

Kello 16:48 ruokinnalle lompsii jo aiemmin näkemäni urosvasa. Peura parkkeeraa itsensä saman tien kaurakaukalolle. Jo aiemmin tarkaksi toteamani 6,5 Creedmoor yskäisee vaimeasti lähettäen Powerhead II terveiset asiasta autuaan tietämättömälle vasalle. Peura loikkaa ja kaatuu vain muutaman metrin päähän. Kaikki on ohi alle kolmessa sekunnissa.

Tai ei ihan… Vaikka vastaavia kertoja on ollut lukuisia aiemminkin, on aina juhlavaa saada kauden ensimmäinen. Pakko ihan vaan istua, ottaa hetkestä kiinni ja antaa melkoisen apinan valua alas harteilta. Ei sentään tätäkään kautta ilman peuraa.






Tunnelmoinnin jälkeen alas kopilta, ylimääräiset lämpövaatteet pois päältä ja peuraa katsomaan. Samoin tein vielä pari fiilistelykuvaa muistoiksi.

Kaikki herkut talteen.

Sitten ei auta kuin laittaa kumihanskat käteen ja aloittaa perkaus.





On se vain juhlava tunne nähdä pitkästä aikaa peura peruutuskamerassa ;)

Eilen illalla päädyin taas muutaman lepopäivän jälkeen kytistelyhommiin. Lunta tai oikeammin räntää satoi jo aamusta asti, ja keli oli muutaman asteen plussalla. Periaatteessa oikein hyvä keli kyttäysjahdille, erityisesti kun pääsin vähemmällä verotuksella olleelle ruokintapaikalle, mukavaan kuivaan koppiin. Varsinkin näin kauden loppupuolella suojakeli aktivoi peurat liikkeelle yleensä jo hyvissä ajoin.

Ympäristön lumijäljistä ja riistakamerahavainnoista tiesin tällä paikalla vierailevan toistakymmentä yksilöä säännöllisesti, aikaisimmat joskus jopa valoisaan aikaan alkuillasta. Saavuin paikalle jo neljäksi. Tiesin ennemmin tai myöhemmin tapahtuvan. Kyse oli vain siitä, kumpi olisi tällä kertaa vahvempi, peurojen ruokahalu vai omat perslihakseni. Näin loppukaudesta ei ole järkevää enää juurikaan nirsoilla, olin päättänyt sopivan tilaisuuden tullen kaataa minkä tahansa peuran, lukuun ottamatta emää vasoilta.




Märkä lumisade jatkui keskeytyksettä, tuoden myös pimeän tavallista nopeammin. Reilun puolitoista tuntia mietiskeltyäni havaitsin vielä paljain silmin ruokintapaikan hämärissä liikettä. Katselukiikareilla tunnistin ensin yhden ja heti perään toisen vasan. Ensimmäinen suuntasi porkkana/perunapinolle ja toinen valitsi kaura-automaatin. Itse vaihdoin kiikarit Tikkaan ja jäin odottamaan, kumpi ensin kääntyisi hyvään kylkiasentoon. Vaikka silloin tällöin tulee ammuttua kaulaan tai niskaan ja useimmiten lavan taakse, olin myös etukäteen päättänyt, etten ala kiirehtiä tai hifistellä, vaan tilaisuuden tullen ammun vain ja ainoastaan keskelle lapaa.

Tämä siksi, että muistissani oli edelleenkin kiusallisen hyvin viime kauden loppumetreillä lumisateessa ampumani peura ja siitä seuranneet tuskaiset hetket, vaikken niitä mitenkään kunnialla nyt muistellut. Virheistä pitää kuitenkin oppia, ja opittuaan pitää myös muistaa tehdä paremmin. Nyt siis odottelin…

Viimein kauroja mutusteleva urosvasa astui muutaman askeleen samalla kääntyen täydelliseen kylkiasentoon. Hengitin rauhallisesti sisään ja ulos, sitten pehmeä puristus. Kello 17:39 lähtee peuralle terveiset Powerhead II:n saattelemana. Täydellinen osuma keskelle lapaa. Vasa pomppaa ylös ja säntää eteenpäin, kompuroi ja loikkaa viimeisen hyppynsä pusikkoon. Kuulen tömäyksen ja näen, ettei matka enää jatku.




Joskus tämä on helppoa. Kaikki menee nappiin ja voin vain helpottuneena todeta minimitavoitteeni täyttyneen. Kaksi vasaa riittää jo melko hyvin kahden hengen taloudelle. Toki kausi jatkuu yhä ja niin kauan taotaan kuin leka on lämmin, mutta nyt sitä ei enää tarvitse tehdä ihan niin verenmaku suussa. Ja voisihan sitä välillä ostaa pakkaseen vaikkapa kokonaisen karitsankin tuomaan hieman vaihtelua kevään lihapatoihin. Jospa vaikka saisi kehiteltyä pitkästä aikaa muutaman uuden reseptin toiseen blogiini lammasreseptit.com.

Parasta grillilihaa paketissa :P

Kun uutisissa tehdään sutta ja sekundaa, niin tapana on puhua valeuutisista. Mutta Ylellä on jo pitkään ollut erittäin ulkokultainen suhtautuminen virheelliseen uutisointiin. Vedotaan ”Journalistin ohjeisiin” ja luvataan niiden takaavan uutisten totuudenmukaisuus.

Kuitenkin jälleen kerran Yle julkaisee virheellistä tietoa ja toimittajien mielipiteitä uutisena.

Jo otsikko, sekä ingressi rikkovat ainakin kolmea Journalistin ohjeiden kohtaa:

11. Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta.
12. Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.
15. Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate. 

Otsikko: ”Susista löydetyt vanhat vammat osoittavat, että susia ammutaan salaa” ja ingressi: ”Ruokaviraston haulilöydökset kertovat salametsästyksen jatkuvan.” Ovat molemmat selkeästi väärin. Kyse on joko toimittelijan ammattitaidottomuudesta tai sitten kaunaisesta asennevammasta sekä kyvyttömyydestä erottaa oma mielipide tapahtuneista tosiasioista. Kumpikaan vaihtoehto ei kerro hyvää Ylen kyvystä toimia luotettavana uutislähteenä.

Tämän samaisen asennevammaisen ”uutisjutun” omasta taustamateriaalista löytyy paljon todennäköisempi selitys näille susista löytyneille vanhoille vammoille. Lähes kaikki tällaiset löydökset on tehty itäisellä kannanhoitoalueella. Siis pääosin suoraan itärajaan rajoittuvista kunnista tai vain joidenkin kymmenten kilometrien päässä Venäjän rajasta.




Susi on erittäin kestävä ja nopea liikkuja. Pesimäajan ulkopuolella susi liikkuu keskimäärin 10–30 kilometriä päivässä, ja se voi siirtyä päivän aikana jopa 70 kilometriäkin. Suden pisimmät mitatut vaellusmatkat ovat olleet yli tuhat kilometriä.

Venäjän Karjalassa ja Arkangelin alueella susien metsästäminen on tällä hetkellä vapaata. Mitään erityisiä sudenkaatolupia ei tarvita. Kuka tahansa voi ampua susia. Valtio maksaa lisäksi 4 000 ruplaa (n. 50 euroa) tapporahaa kaadetusta sudesta.

Lienee melkoisen itsestään selvää, että älykkäiksi tunnetut sudet pyrkivät väistämään tällaista metsästyspainetta ja siirtymään rajaseudulta Suomen puolelle, jossa susi on metsästyslain mukaan aina rauhoitettu. Erityisen uskottavaa tällainen siirtyminen on sellaisen suden kohdalla, joka on saanut vakavan, muttei kuolettavan osuman. Hengissä selviämisen vaisto ajaa siis ahdistetun suden Suomen puolelle turvaan nuolemaan haavojaan.

Ruokaviraston julkaisemat susien kuolinsyyraportit osoittavat lisäksi susista löytyneiden, jo kapseloituneiden haulien olevan pääsääntöisesti 2-3 mm kokoluokassa. Jokainen aseita ja metsästystä tunteva tietää, että yleisemmin susijahtiin suositellaan mieluiten käytettäväksi kivääriä, mutta jos valitaan hauliko, niin käytetään yli tuplasti karkeampia 5-9 mm kokoluokan hauleja.

Mikä siis selittää nämä pienet haulit, jotka on oikeammin tarkoitettu lähinnä linnustukseen? Koska Venäjällä suden metsästys on täysin vapaata kansalaishuvia sekä arvostettua riistanhoitoa (ja siitä kaiken lisäksi maksetaan vielä tapporahaakin), niin sutta ammutaan käytännössä aina tavattaessa. Suteen törmätään varmasti useimmiten linnustuksen ja jänisjahdin yhteydessä, jolloin mukana on yleensä haulikko suhteellisen kevyillä hauleilla varustettuna. Susialueilla koira on näissä tilanteissa aina vaarassa, joten tavattua sutta ammutaan sillä mitä piipussa sattuu olemaan, eikä kukaan jää kaipaamaan paennutta haavakkoa.

Sama pätee Venäjällä varmasti myös pihasusien suhteen. Karjaa ja lemmikkejä suojellaan yksinkertaisimmin haulikolla kohti ampumalla. Pihasusien karkotuksesta voi siis saada ylimääräisenä bonuksena karvalakin ja tapporahan tilille. Niinpä niitä ammutaan aina tilaisuuden tullen.

Se ettei näitä koteloituneita hauleja ole juurikaan löytynyt Länsi-Suomen susista, vahvistaa omalta osaltaan, ettei Suomessa ammuta susia salaa tai peräti salametsästyksen jatkuvan yleisesti.  Ja toisinpäin ajateltuna, nämä tehdyt haulilöydökset eivät todista kyseisen uutisen otsikon ja ingressin väitteitä. Kyse on siis virheellisestä uutisesta, joka tulisi korjata ja oikaista välittömästi.

Yle ei tosin juurikaan tällaisia virheitään korjaa. Ja ikävä kyllä se on osa heidän (toimituksen ja/tai toimittelijan) manipulointitaktiikkaa. Tehdään ensin feikkijuttu ja jätetään se sellaisenaan elämään. Seuraavan kerran kun halutaan kirjoittaa vastaavaa, niin voidaan siteerata aiemmin kirjoittamaa ja linkittää uutinen siihen varmemmaksi vakuudeksi. Suurin osa ihmisistä, kun ei vaivaudu lukemaan otsikkoa ja ingressiä pidemmälle. Näin valeuutinen vahvistaa jälleen uuden valeuutisen. Kätevää eikö totta.

Uutinen sisältää myös paljon muuta kiistanalaista tietoa totuudeksi verhoiltuna ja se ansaitsisi tulla kokonaan uudelleen kirjoitetuksi. Tyydyn vain tässä yhteydessä siteeraamaan erästä nettikommenttia: ”Tämähän on jokavuotinen ilmiö. Ennen kanta-arvion valmistumista valmistellaan kannan koon pienuutta näillä "uutisilla". Havainnot ovat useiden vuosien ajalta.”



Lähteitä:
https://yle.fi/uutiset/3-11173713
http://www.suurpedot.fi/lajit/susi/elintavat-ja-lisaantyminen.html
https://fi.wikipedia.org/wiki/Susi
https://yle.fi/uutiset/3-9324397
https://www.facebook.com/groups/434372100024989/

Eilen lauantaina oli jälleen kerran lähes paras mahdollinen peurakeli. Tai ehkäpä oikeammin se olisi ollut kaikkein kuumimmillaan jo edellisenä päivänä perjantaina. Silloin oli vielä aamusta -10 astetta pakkasta, mutta iltaa kohti keli lauhtui vain muutamaan pakkasasteeseen. No, en ehtinyt silloin pelipaikoille, joten menin eilen, kun mittari näytti jo nollaa…

Pakkasjakson päättyminen suojakeleihin on yleensä varmin peuroja aktivoiva tekijä. Tosin jos säärintaman muutokseen liittyy voimakas tuuli ja puista putoileva lumi, tämän ilmiön vaikutus vähenee merkittävästi. Eilen tuuli vain kohtuullisesti ja ilmassa oli tauotta pienen pientä vesipisaraa, lähes sumumaisesti.

Tällaisissa tilanteissa, varsinkin alkukaudesta, peurat lähtevät liikkeelle jo hyvissä ajoin iltapäivästä. Niinpä menin kytispaikoille jo kolmen maissa iltapäivällä, vaikka hämärän tuloon oli aikaa yli pari tuntia. Olin siis varsin toiveikkaissa ja odottavissa tunnelmissa. Nyt on peurakausi jo ihan loppusuoralla, pakastimeeni mahtuisi vielä hyvin peuranvasa, mutta ronkeloivaan valikoimiseen ei kalenteri enää anna paljoa mahdollisuuksia. Ensi viikonloppuna kausi on taputeltu, mutta silloin en enää pääse näihin kinkereihin osallistumaan, vaan olen mm. fasaanijahdissa toisella puolen Suomea.

Eli siis käytännössä vain muutamia päiviä enää aikaa täyttää pakastimia ja kartuttaa ruokavarantoja kesän grillikauteen ja pitkälti ensi syksyyn asti. Olinkin päättänyt ampua ensimmäisen mahdollisen ruokinnalle tulevan peuran. Itselleni hain vasaa, mutta jahtivoudilla oli käyttöä aikuiselle ja pyyntö ampua sellainen hänelle.




Odottelu jatkui ja olin jo semisti pettynyt, kun peuroja ei näkynyt miltei kolmeen tuntiin. Olin kuitenkin luvannut itselleni, että tänään ollaan ja kytätään, peurojen pitäisi olla liikkeellä ja suojakelissä on kivan lämmintä kytistellä. Noin varttia vaille kuusi oli jo melko hämärää ja tarkkailin ruokintapaikan ympäristöä katselukiikareilla. Yhtäkkiä näin liikettä metsässä vasemmalla parikymmentä metriä ruokinnan sivussa.

Katselukiikarit ovat kyllä aivan ehdoton varustus. Paljain silmin en olisi metsään nähnyt, eikä sinne olisi taipunut aseenkaan tähtäinkiikarilla katsomaan. Näin peuran kävelevän metsässä tien suuntaisesti pysähdellen. Hetken jo luulin sen ohittavan koko paikan, mutta kovin arasti se kääntyi, pysähtyi ja vilkuili suuntaani. Näin hännän huiskaavan useita kertoja hermostuneesti, mutta sitten hetken päästä taas rauhoittuvan.

Varovainen eteneminen ja suuntaani vilkuilu jatkui. Peuralla oli siis aavistus tai vainu olemisestani. Samalla tajusin, että en ollut kiinnittänyt tällä kertaa yhtään huomiota tuulen suuntaan ja toden totta, selkäni takaa kävi vire suoraan ruokinnalle. Olin siis niin liikkumatta kuin vain voi olla. Miltei henkeäni pidätellen odotin ja katselin. Peura pääsi lopulta ruokinnalle. Katseli tiukasti suuntaani ja välillä kumartui haukkaamaan porkkanoita. En ollut ihan varma peuran laadusta. Kokoa on vaikea välillä arvioida hämärässä. Se näytti kuitenkin kookkaalta vasaksi ja turpakin pidemmältä.

Vaihdoin kiikarit Tikkaan ja napsautin tähtäimen punapisteen päälle. Hukkasin peuran hetkeksi näkyvistä ja pelkäsin sen karanneen paikalta. Onneksi oli vain siirtynyt pari askelta ja selvästi parempaan kulmaan, lähes kyljittäin. Väänsin suurennosta vielä isommalle ja napsautin varmistimen pois niin varovaisesti kuin osasin.

Kello 17:56 hengitin sisään ja rauhallisesti ulos. Puristus liipaisimesta ja Powerhead II lähtee viemään terveisiäni keskelle naaraspeuran lapaa. Se merkkasi osuman hyvin ja säntäsi tien yli poispäin tulosuunnastaan. Muutaman sekunnin päästä kuulin rysähdyksen, ja äänet etenemisestä loppuivat siihen.

Tiesin kauden kolmannen peuran makaavan reilun neljänkymmenen metrin päässä tieltä. No nyt ei ollut mikään kiire. Annoin sykkeen rauhoittua ja kiitin hyvästä onnesta. Vaikka kytistely on joskus todella turhauttavaa ja puuduttavaa hommaa, se ei kuitenkaan ole mikään velvollisuus vaan etuoikeus, joka minulle oli tänäänkin suotu.

Näissä ajatuksissa laittelen kamoja kasaan ja lähden hakemaan muutaman sadan metrin päästä autolta vetopulkkaa. Sitten peuraa etsimään. Hieman eiliset verijäljet ympäristössä sekoittavat, mutta olen osumasta ja sen laadusta niin varma, että tiedän peuran olevan aivan lähistöllä. Se onkin juossut niin samaa polkua eilisen peuran pakolaukan kanssa, että löytyy kaatuneena vain kymmenen metrin päässä eilisestä perkuupaikasta.






Ja ei kun sama homma tällekin naaraspeuralle, mutta ensin pari kuvaa muistoksi. Sitten kertakäyttöhanskat käteen ja puhdistushommiin.

Tiedäthän sen itseriittoisen ja omaylpeydestään pursuavan besserwisserin, joka on aina valmis neuvomaan, kieltämään ja uhriutumaan? Useimmiten kärsimyksen sädekehää kiillotetaan vielä veganismin moraalisella ylemmyydellä. Tämä yksisilmäinen mielialahäiriö johtaa yleensä tunteen voimalla päin älyllistä seinää. Usein kärsijöinä ovat kanssaihmiset, yhteiskunta ja luonto. Esimerkkejä tulee jatkuvasti vastaan hakemattakin, tässä muutama.

Viime perjantaina ”Oikeutta eläimille” -ryhmä avautui Facebook-sivuillaan:

”Häijäällä järjestetään tänä viikonloppuna luonnonvaraisten eläinten tappamiskilpailu (Facebook-tapahtumanimellä "Pienpetopyynnin joukkuekilpailu"). Paikallisen metsästäjän ideoimassa kisassa tapetaan niitä lajeja, jotka verottavat metsästäjien mielimiä lintukantoja, eli motiivit vaikuttavat suoraviivaisen egoistisilta. Pisteitä saa supikoiran, minkin, näädän, ketun, mäyrän, variksen, harakan ja naakan ampumisesta. Tappamiskilpailuun osallistuu yli 300 metsästäjää ja 400 koiraa ja tappoalue kattaa 150 000 hehtaaria. Tapahtuma kestää perjantaista sunnuntaihin, joten tuolla varsin laajalla alueella tulevat todennäköisesti kuolemaan lähes kaikki mainitut eläimet, kuten järjestäjän verisenä toiveena on. Aiheutetun kärsimyksen määrä on mittava.”

Jopa sellaiset luontojärjestöt, kuten WWF, Suomen luonnonsuojeluliitto ja Birdlife, jotka yleensä suhtautuvat metsästykseen hyvin varauksellisesti (tai jopa kielteisesti), myöntävät vieraspetojen olevan meillä ja maailmalla vakavana uhkana alkuperäisluonnolle, erityisesti linnuille.




Supikoira ja minkki on luokiteltu haitalliseksi vieraslajeiksi koko EU:n alueella ja ovat täysin rottaan verrattavia tuholaisia, eivätkä kuulu missään määrin suomalaiseen luontoon. Tämän kilpailun idea on yksinkertaisesti pyytää mahdollisimman paljon vieraspetoja samanaikaisesti ja mahdollisimman laajalta alueelta. Sekä tietysti kannustaa ihmisiä yleisemminkin vieraspetojen poistamiseen. Toiminta on siis vapaaehtoisena talkootyönä tehtävää luonnonsuojelua ja riistanhoitoa.

Koska kyse on oikeasti vakavasta uhasta, Suomessa metsästyslakia muutettiin viime vuonna niin, että supikoirasta tuli lainsuojaton. Suomalaisessa luonnossa näiden petojen aiheuttaman tuhon ja ”kärsimyksen määrä on mittava”. Lakimuutoksen jälkeen supikoiria saa tappaa ilman metsästäjäntutkintoa ja niiden poistamiseen saa käyttää myös välineitä, jotka metsästyksessä ovat kiellettyjä. Tällaisia ovat esimerkiksi pimeänäkölaitteet, valot ja koneelliset äänet.

Veganismi on se perimmäisin syy

”Oikeutta eläimille” -ryhmän tiedote jatkuu tunteellisena paatoksena ja virheellisinä väittäminä. Ei kuitenkaan tuhlata aikaa jonninjoutavaan, vaan katsotaan tarkemmin kulisseihin. ”Oikeutta eläimille” -ryhmä vastustaa metsästystä ja karjataloutta täysin sokeasti välittämättä sen seurauksista. He kannustavat sivuillaan vegaaniin elämäntapaan: ”Ryhtymällä kasvissyöjäksi toimit kaikkein tehokkaimmin eläinten puolesta.”




Vegaaniliitto määrittää tämän: ”Vegaani on henkilö, joka ei syö mitään eläinkunnasta peräisin olevia tuotteita kuten lihaa, kalaa, munia, maitotuotteita ja niiden johdannaisia. Vegaani ei myöskään osta eläinperäisiä vaatteita, kuten nahkaa ja villaa, eikä tue palveluita, jotka perustuvat eläinten riistoon.”

Kuitenkin tästä ylevästä periaatteesta huolimatta vegaani tappaa enemmän syödäkseen, kuin moni metsästäjä. Kun vegaanit kieltäytyvät syömästä lihaa, on heiltä puuttuvat kalorit korvattava viljelyä lisäämällä. Saadakseen saman kalorimäärän, kuin vaikka hirvenlihassa, on kasvatettava ja syötävä esimerkiksi kolminkertainen määrä lehtikaalia. Tosiasia on, että kaikki maatalous tuhoaa alkuperäistä luontoa ympärillään. Mitä tehottomampaa se on, sitä enemmän se syö ympäröivää luontoa alleen. Luonnon ekosysteemin kannalta ei ole mitenkään ylväämpää kuolla luomupellon alle, kuin metsästäjän lautaselle.

Riista on käytännössä lähes aina puhdasta hiilineutraalia lähiruokaa, mutta monet vegaanit suosivat perusruokanaan linssejä, quinoaa, soijaa, pähkinöitä ja muita eksoottisia kaukana viljeltäviä tuotteita varsinkin talvikaudella.

Vegaaniliitto hakee uusia jäseniä hellyttävän linnunpojan siivellä…

Kasvissyöjäkin osallistuu tappamiseen monin tavoin. Esimerkiksi peltoa puitaessa kuolee lukuisia eläimiä myyristä ja jäniksistä hirvieläinten vasoihin (tutkimuksen mukaan 7-14 pientä nisäkästä hehtaarilla).

Oliivit ja oliiviöljy ovat monien vegaanien suosimaa perusruokaa. Oliivisadon puintikoneet tappavat Välimeren alueella miljoonia rauhoitettuja pikkulintuja vuodessa. Nämä ovat osaltaan myös suomalaisia muuttolintuja: Västäräkkejä, punarintoja, viherpeippoja jne. Puimakoneet keräävät sadon öisin (lintujen yöpyessä oliivipuissa), koska viileät lämpötilat auttavat säilyttämään oliivien aromit paremmin.




Yksistään Espanjan Andalusiassa kuolee 2,6 miljoonaa lintua jokaisena satokautena puimureiden syövereihin. Koneellista oliivien keräilyä on koko Välimeren alueella, joten kaikkineen lintukuolemia on vielä järkyttävästi tätäkin enemmän.

Monessa kohtaan kasvisten tuotantoketjua, varastointia ja jakelua tapetaan systemaattisesti vahinkoeläimiä. Puhumattakaan hyönteismyrkyistä, jotka tappavat miljoonia eliöitä ja ovat potentiaalisesti haitallisia ihmisille ja ympäristölle. Metsästäjien yleisesti noudattamien eettisten periaatteiden mukaan hankittu liha aiheuttaa selvästi vähemmän eläinten tappamista ja haittaa luonnolle, kuin vastaava vegaaninen lihan korvike.


Asiasta tarkemmin aiemassa artikkelissa: http://www.terveisetravintoketjunhuipulta.com/2017/10/todellinen-syy-miksi-vegaanit-inhoavat.html

Vegaanisuus on uskonto

Järjellä on tämän hullutuksen kanssa todella vähän tekemistä. Tai miten sinä selittäisit sen, että vastustetaan (jopa tappouhkauksin) Suomen luonnolle, erityisesti linnuille ja koko ekosysteemeille monin tavoin haitallisten lajien poistoa. Ja samaan aikaan kannustetaan elämäntapaan, jonka kulutusvalinnoilla massamurhataan suomalaisia pikkulintuja.

Niin että voi on pahaksi ja riistää eläimiä, mutta oliiviöljy on ihanan vegaania?




Lähteitä:

https://yle.fi/uutiset/3-11196599
https://m.facebook.com/story.php?story_fbid=10156531457332434&id=194897307433&sfnsn=mo
https://riista.fi/riistatalous/luonnon-ja-riistanhoito/vieraslajien-pyynti/
http://www.vegaaniliitto.fi/www/fi/tietoa/mika-on-vegaani
https://oikeuttaelaimille.fi/infopaketti
https://www.independent.co.uk/environment/songbirds-death-toll-millions-mediterranean-olive-harvesting-winter-a8916471.html
https://metro.co.uk/2019/05/17/middle-class-murder-millions-birds-vacuumed-death-olive-picking-9584002/
http://www.metsastyksenmoraali.com/p/metsastyksen-eettiset-periaatteet.html

Sako julkaisi aivan juuri äsken erittäin kiinnostavan uutuuden. He kutsuvat sitä hybridikivääriksi. Mutta kyse ei nyt ole mistään hipsterikivääristä, vaan kokonaan uudella tavalla ajatellusta modulaarirakenteisesta aseesta. Sako S20:n muunneltavissa oleva rakenne muovautuu vaihteleviin tarpeisiin ampujan oman kehittymisen myötä ja tarjoaa mahdollisuuden yksilöllisemmin sopivaan aseeseen.

Uudella tavalla ajateltua perinnettä

Sako S20 ei todellakaan ole mikään tavallinen pulttilukkokivääri. Se ei ole sitä ulkonäöltään, eikä myöskään rakenteeltaan. Perinteistä Sakoa on sen sijaan suomalainen insinööriosaaminen, joka tarjoaa erinomaisen suorituskyvyn kevyemmässä ja virtaviivaisessa paketissa.




Ja kyllä, voin tosiaan puhua suorituskyvystä jo nyt, vaikka S20 on ollut tarkkaan varjeltu salaisuus tähän julkistuspäivään 20.02.2020 klo 19:00 asti. Pääsin testaamaan uutuutta viime viikonloppuna ensimmäisten talon ulkopuolisten ”siviilien” kanssa #teamsakonordic -jäsenenä. Ammuimme Hunter ja Precision -versioilla haastavassa räntäsateessa pitkiltäkin matkoilta ja myös liikkuviin kohteisiin, mutta siitä tunnelmia hieman myöhemmin.

Alumiinirunko

S20:n perustana on lentokonealumiinista valmistettu runko. Jäykkä runko parantaa tarkkuutta. Lentokonealumiini mahdollistaa optimaalisen painon ja vahvan, aikaa kestävän rakenteen. Runko kantaa myös tukkiin kohdistuvan rekyylivoiman. Modulaarisuus syntyy alustana olevasta rungosta, johon kaikki osat liittyvät. Myös kaikki lisävarusteet liittyvät suoraan aseen runkoon. Tämä takaa varman ja turvallisen toiminnan. Mustaksi anodisoidut pinnat kestävät hyvin korroosiota ja estävät tehokkaasti heijastuksia.

S20 Hunter

Hunter-version takatukin suunnitteluun Sako on selvästi tehnyt paljon töitä. Siinä on hyvä ergonomia, joka tietysti omalta osaltaan parantaa ampumamukavuutta ja tarkkuutta. Pistoolikahvassa on pehmeän nahkamainen tuntuma. Synteettinen materiaali on sään kestävä, mutta antaa lämpöisen kontaktin myös kylmässä. Tukissa on helposti säädettävä poskipakka, ja perän pituutta voidaan säätää jatkopaloja lisäämällä tai poistamalla.







Etutukista saa hyvän, jämäkän otteen myös kosteilla käsillä (testasin asetta räntäsateessa). Otepinta on integroitu samalla nahkaisella tekstuurilla kuin pistoolikahva. Kantohihnan liittäminen käy helposti ja nopeasti QD-kuppien (Quick Detachable) ansiosta. QD-kupit löytyvät tukin molemmilta puolilta helpottaen kiväärin käsittelyä.

S20 Precision

Precision-version takatukki tarjoaa monipuolista säädettävyyttä ja liitettävyyttä. Takatukissa on nopeasti säädettävä poskipakka korkeuden numeronäytöllä. Korkeuden suhteen säädettävä perälevy vähentää rekyylin tuntua ja tarjoaa hyvän ergonomian eri ampuma-asennoissa. Perän pituutta voi säätää välilevyillä. Takatukin muoto mahdollistaa hyvin aseen tukemisen vapaalla kädellä tukin alta. Lisävarusteena myytävä peukalotuki antaa hyvän otteen niin oikea- kuin vasenkätisille ampujille.







Etutukin suunnittelussa on huomioitu erityisesti pitkänmatkan tarkkuusammunta. Sen tasainen pohja mahdollistaa kiväärin tasapainottamisen myös ilman bipodia. Etutukissa on integroidut M-LOK –liittimet sekä molemmin puolin tukkia (2) että pohjassa (3+1) useiden lisävarusteiden kiinnittämistä varten.

Tukin rakenne ja modulaarisuus

Modulaarisuudella saavutetaan monta erinomaista asiaa. Tukit irrottamalla voidaan ase purkaa erikseen myytävään kovaan kantolaukkuun kuljetusta varten. Tukkien irrotus ei vaikuta kiikarin kohdistukseen, joten ase on uudelleen kasattuna heti toimintavalmis. Kivääri on myös helposti muokattavissa eri etu- ja takatukeilla tilanteen ja tarpeen mukaan.






S20-kiväärissä hyödynnetään urheiluvälineistäkin tuttua HIR-materiaalia alumiinirungon ympärillä.

Lukonkehys ja lukko

S20-kiväärin lukonkehys on suunniteltu vahvasti käyttövarmuutta silmällä pitäen. Integroitu picatinny-kisko on koneistettu suoraan teräksiseen lukonkehykseen. On vaikea kuvitella varmempaa ja vahvempaa kiskojärjestelmää optiikan kiinnittämiseen. Kiväärissä on V-petausjärjestelmä, joka kulkee koko kehyksen pituudelta. Alumiinirungon vinoihin pintoihin yhdistettynä petaus takaa aseen tarkkuuden. Lukonkehys on kiinnitetty pohjasta runkoon kolmella ruuvilla. Kolmipistekiinnitys takaa vahvan ja turvallisen liitoksen rungon ja lukonkehyksen välillä.







S20-kiväärin lukko on valmistettu korroosionkestävästä ruostumattomasta teräksestä. Erittäin suuri sulkupinta-ala lisää suorituskykyä ja turvallisuutta. Myös lukon kahva on modulaarinen eli vaihdettavissa.

Cartridge+ lipas

Cartridge+ lipas on hatunnosto jälleenlataajille. Lippaaseen mahtuvat nimittäin myös normaalia pidemmät patruunat. Lipaskapasiteetti on vakiona 5 patruunaa (3 patruunaa magnum-kaliipereissa) ja lisävarusteena myydään 10 patruunan (7 patruunaa magnum-kaliipereissa) lippaita. Patruuna tukeutuu lippaaseen hartiasta, joka vähentää luodin kärkien vahingoittumista rekyylin voimasta. Lipas on mallia kaksirivinen ja keskeltä syöttävä, ja se voidaan purkaa huoltoa varten.

Kiikarin kiinnitys

S20 kiikarinjaloissa on käytetty ajatusta huolella. Lopputuloksena on todella tukeva rakenne. Picatinny-kiskoon sopivaan yksiosaiseen kiikarinjalkaan voidaan kiinnittää eri halkaisijalla ja korkeudella saatavia renkaita (1”, 30/34/36mm, 3 eri korkeutta). Kiikarinjalat ja rengasparit myydään erikseen.

Tuntemukset radalla

Sako S20 on juuri sitä mitä ulkonäkö lupaakin. Se on pidemmälle ehtineille tai tähtääville ampujille ja metsästäjille suunniteltu premium-ase. Ergonomia ja ammuntatuntuma on molemmissa malleissa hyvä. Kulunutta sanontaa lainatakseni S20 istuu kuin hansikas käteen. Vaikka en ensisijaisesti ajattele aseissa niiden ulkonäköä, niin on kuitenkin pakko myöntää, että sillä on suuri merkitys hankintapäätöstä tehdessä. Vähän niin kuin autoissa… sitä perustelee itselleen kaikkea käytännöllistä ja taloudellista, mutta tosiasiassa päätös tehdään tunteella.




S20 kohdalla mietintä on sikäli helppoa, että sen taloudellisuus (alk. 1.990 €) ja tekniikka ovat erittäin kunnossa, voi keskittyä fiilistelemään näköä ja tuntumaa.  Hunter -versio on itselleni erityisen mieleen. Veikkaan, että siitä voisi löytyä ensi syksyksi peuran kytistelyyn työkalu 6,5 creedmoor kaliiperilla ja Steiner Ranger 3-18X56 tähtäimellä.

Loppuarvio

S20 ei ole Sakolta mikään facelift, kosmeettinen ehostus, jolla pyritään parantamaan ulkonäköä ja haluttavuutta. Ei, vaan S20 on kokonaan uutta suuntaa ja suunnitteluosaamista osoittava tuote. Se ei myöskään ole mikään muotioikku, vaan taatusti aikaa kestävä nykyaikainen pulttilukkokivääri. Parhaista materiaaleista huolella kotimaassa valmistettua kivääriä voin turvallisin mielin suositella tavallista parempaa asetta harkitsevalle.




Tehdas lupaa SUB MOA -tarkkuuden, eli vähintään 29 mm tarkkuuden 100 metrin matkalle käytettäessä Sakon tehdasladattuja patruunoita. Käytännössä tämä tarkoittaa metsästykseen enemmän kuin täysin riittävää tarkkuuttaa, ja ratahommissakin taitava ampuja osuu samaan paikkalappuun joka kerta. S20 tarkkuuden takana ei ole mikään yksittäinen ominaisuus, mutta nostaisin esille erityisesti modulaarisen alumiinirungon, kylmätaotun piipun, lukkokehykseen integroidun picatinny-kiskon ja asiallisen liipaisinkoneiston.




Vielä muista ominaisuuksista ansaitsee maininnan hyvä kuljetettavuus irrotettavan tukin ansiosta. Myös modulaarisuuden mahdollistama säädettävyys ja lisättävyys (liipaisimen sijainnin säätö, tukin ergonomia ja monipuoliset lisävarusteet) ovat erinomaisia asioita.






Mukana testaamassa Haulikkokoulu & Kiväärikoulu (https://kivaarikoulu.fi/) sekä kuvaaja Marianna Saren (saren.galleria.fi).

Käy katsomassa myös muiden paikalla olleiden S20 -kokemuksia Instagramista:

@eramiehenpaivakirja
@jaktstund
@nordicshot
@jonttevalosaari
@roebuck624
@beaver_hunter308
@haulikkokivaarikoulu

Tekniset tuotetiedot

• Kaliiperit: 243 Win, 308 Win, 6.5 CM, 270 Win, 30-06 Sprg, 7mm Rem Mag, 300Win Mag, 6.5 PRC
• 5 patruunan (3 magnum kaliipereissa) komposiittilipas ja 10 patruunan (7 magnum kaliipereissa) lisävarusteena
• Piippuvaihtoehdot: 20” & 24” Kevennetty / 24” Semi-raskas
• Äänenvaimentimen kierteet 5/8x24
• Mustatut raudat / ruostumattomat cerakote-pinnoitteella
• Modulaarinen H.I.R. (high impact resistant) irrotettava tukki
• Kaksi tukkivaihtoehtoa (Hunter/Precision)
• Lisävarusteina saatavat taka- ja etutukki ovat ristiinliitettävissä.
• Täysin alumiininen runko QD-kupeilla / Precision-mallissa M-LOK kiskot
• Nopeasti säädettävä poskipakka
• Perälevyn pituutta voi säätää (jatkopalat) / Precision mallissa lisäksi korkeus- ja kulmasäätö
• Iskurivarmistus
• Laukaisukoneisto/liipasin: Vakio tai etuvedollinen. Molemmat liipasimet säädettävissä 7 mm matkalla.
• Paino (konfiguraatiosta riippuen): 3,3 kg – 4 kg

 

Otsikko voisi vaihtoehtoisesti kuulua myös ”Asetestausta ja fasaanijahtia”. Tämänkertainen #teamsakonordic -viikonloppu oli täynnä tiukkaa asiaa ja mukavaa toimintaa. Kiitos taas tapaamisen järjestäjille, eli Haulikkokoulu & Kiväärikoululle ja Sakolle, tilaisuus oli tälläkin kertaa pitkän odotuksen hieno huipentuma. 

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Sako S20 Hunter ja Precision

Ehdin jo aiemmin kirjoittamaan tunnelmista, kun pääsimme ensimmäisten talon ulkopuolisten ”siviilien” kanssa testaamaan Sakon maailmanluokan uutuutta ennen sen virallista julkistamista. Ammuimme Hunter ja Precision -versioilla haastavassa räntäsateessa pitkiltäkin matkoilta ja myös liikkuviin kohteisiin, mutta siitä voit lukea tarkemmin tästä linkistä.

Tikka T3x UPR

Tikan huippu-uusi T3x UPR -tarkkuuskivääri meinasi ymmärrettävistä syistä jäädä huomiossa Sako S20:n jalkoihin. Harmi sinänsä, koska Tikan slogan ”Second to none” pitää erinomaisen hyvin paikkansa. Vaikea kuvitella hinta/laatusuhteeltaan parempaa tarkkuuskivääriä. Lyhenne UPR tulee sanoista Ultimate Precision Rifle. Asetta valmistetaan mustalla ja rosterisella piipulla ja on aluksi saatavissa kaliipereissa .308 Win ja 6,5 Creedmoor. Metallinen lipas on kapasiteetiltaan 1 + 10 patruunaa.

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Hiilikuituvahvisteinen lasikuitutukki on asiaankuuluvan jäykkä. Räntäsateessa tuli testattua, että Roughtech-pintamateriaalista saa varmasti pitävän otteen märilläkin käsillä. T3x UPR:n muotoilu on erittäin onnistunut, säädettävä poskipakka auttaa omalta osaltaan sovittamaan hyvän ergonomisen ampuma-asennon. Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että ase on tarkka. Ammuin Viper-Flex -ampumatuelta 200 metriin. Vaikken juuri koskaan ammu riistalaukauksia yli 100 metriin, niin tuossa tilanteessa olisin luottavaisin mielin ampunut vaikkapa ketun tai teeren kokoiseen maaliin tuolta matkalta.  Ase tuntui erittäin miellyttävältä kokemukselta erityisesti rata-ammuntaan.

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Sako TRG M10 .338 Lapua Magnum

Kun puhutaan tarkkuuskivääreistä, on Sako TRG M10 .338 Lapua Magnum aivan omassa luokassaan. Niinpä siirryimme ampumaan 605 metrin päähän makuulta. Oma ennätykseni tähän asti on osuminen ½ kilometrin päähän. Sen kokemuksen muistan kohtuullisen helpoksi. Nyt siis ”vain” 100 metriä lisää pituutta…

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

...mutta tihenevä räntäsade ja sivutuuli alkoivat tehdä homman tällaiselle amatöörille haastavaksi. Oikeastihan näillä välineillä osaaja ampuu vaikka neljään kilometriin.

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Kohteena oli teräslevyistä tehtyjä plate-maalitauluja sekä jauhesammutinpulloja, jotka merkkaavat osuman komeana pöllähdyksenä. Ja joo, mainittakoon ennen kuin asiasta syntyy turhaa keskustelua, että sammuttimet ovat teknisesti vanhentuneita romuja ja se jauhe, joka sieltä tuli ulos on ymmärtääkseni natriumvetykarbonaattia, eli puhekielellä ruokasoodaa, ponneaineena hiilidioksidi.

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Porukalla oli useita hyviä onnistumisia ja esimerkiksi Nicklas tuntui osuvan hienosti joka laukauksella. Itselläni tuli ongelmaksi tähtäinkuvan saaminen kohteesta. Ammuin viimeisenä, ja räntäsade oli jo siinä vaiheessa kohtuullinen haitta näkemiselle, silmälasejakin sai kuivata koko ajan. Onnistuin kuitenkin lopulta kilauttamaan teräslevyä, mutta noin 10 sentin levyisiä jauhesammutinpulloja en edes enää erottanut penkasta. Yhtä kaikki, homma oli todella hauskaa.

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

On melkoinen elämys osua kohteeseen 600 metrin päästä, kuulla tähystäjän vahvistus osumalle ja vasta sen jälkeen kuulla osumasta syntynyt kilahdus.



Siirryimme tihenevässä räntäsateessa lounaan jälkeen ampumaan liikkuvia kohteita maalialueen soramontulle.

Tikka T3x Arctic

Jos joku ase on oikeasti ”kova luu”, niin Tikka T3x Arctic on todellakin sellainen. Yksittäisistä asioista ehkä eniten tätä luodikkoa luonnehtii se tosiasia, että Kanadan armeijan arktiset Rangers-joukot valitsivat sen palvelusaseekseen. Kiväärejä on tilattu yhteensä nyt jo 6.820 kpl. Ase kävi ennen valintaansa tiukat Nato-standardin mukaiset testit voittajana lävitse. T3x Arcticin käyttöä ja tarkkuutta testattiin jopa -51 °C (-60 °F) pakkasessa. Aseella ampumisen, tähtäinten säätöjen ja lippaan vaihdon pitää onnistua reilussa pakkasessa hanskat kädessä. Lisäksi aseen mekaniikan kestävyyteen kuljetuksissa ja pudotuksissa kiinnitettiin erityistä huomiota. Kaliiperivaatimuksena oli Naton suosima .308 Win.

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Itselläni oli T3x Arctic kaudella 2018 pitkässä testissä, joten se on tuttu ase. Aseen hienous on nimenomaan siinä, ettei mitään ylimääräisiä ja toimintavarmuutta haittaavia hienouksia ole. Se on tehty työkaluksi karuihin olosuhteisiin, joissa oma henki saattaa olla kiväärin toiminnasta riippuvainen. Tämä jos joku on ase ”miehille, jotka kulkevat omia polkujaan”. Tikka T3x Arctc testin kokonaisuudessaan pääset lukemaan tästä linkistä.

Chapuis Armes UGEX 9,3x74r rinnakkaispiippuinen tuplaluodikko

Chapuis Armes edustaa selkä suorana menneen maailman glamouria. Perinteinen rinnakkaispiippuinen kaiverruksin koristeltu tuplaluodikko sopii herrasmiehen käteen tyylikkäästi suurriistajahdeissa vielä nykyäänkin. Chapuis Armes nojaa vahvasti artesaaniperinteeseen. Vaikka tehtaan tuotannosta löytyy toki nykyaikaista tietokoneohjattua koneistusta, niin monet työvaiheet esimerkiksi viimeistelyssä, kaivertamisessa ja sovittamisessa ovat edelleen puhtaasti käsityömestareiden ansiota.

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Chapuis Armes 9,3x74r on kaunis ja siro ase. Sen kanssa kyllä kelpaa mennä ajojahteihin. Tuplaluodikko on rakenteellisesti erittäin luotettava kaksoisliipaisimineen ja näin myös hyvä valinta vaarallisen riistan kanssa. Aseella oli kiva ampua, joskin rekyyli tuntui sirossa aseessa selvemmin ja kahden liipaisimen taktiikkaa täytyisi osaltani vielä hioa sujuvammaksi ennen karhujahtia. Kaiken kaikkiaan kuitenkin hieno peli, jolle tilaisuuden tullen tekisin mielelläni tilaa myös omaan asekaappiini.




Kiväärien jälkeen vuorossa olivat haulikot.

Beretta 694

Pääsin nyt ensimmäistä kertaa testaamaan Beretan uutta 694 -mallia. Se on suunnattu aktiiviselle harrastajalle, erityisesti sporting-ammuntaan. Tukkia ja kehystä muotoiltaessa on kiinnitetty huomiota laajaan näkökenttään ja maalinhahmottamiseen. Tukin harja on saanut selvästi leveyttä. Täysin uudelleen muotoiltu kehys mahdollistaa nopeat tuplalaukaukset ilman turhaa pään nostamista laukausten välissä. Kehyksiä ja tukkia kaventamalla on saavutettu 5 astetta parempi näkökenttä eteenpäin katsottaessa. Erityisesti tästä on apua ylös- ja alaspäin ammuttaessa, niin kuin sportingissa helposti saattaa tulla.

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Teräksinen top-lever on muotoiltu uudelleen matalammaksi ja on käsitelty heijastamattomaksi. Samassa yhteydessä on 692 -sarjaan nähden on parannettu varmistimen sekä piipun valitsijan ergonomiaa, uusittu ejektorijärjestelmä ja laukaisukoneisto. Etutukin rakenne on uusittu itsestään kiristyväksi. Kaiken kaikkiaan Beretta 694 on siis kokonaan uudelleen suunniteltu haulikko.




Vaikken itse ole mikään sporting-taituri, huomaan kyllä 694:n erittäin miellyttäväksi aseeksi ampua.

Franchi Affinity III Elite Bronze 12/76

Franchi Affinity III Elite Bronze on menestyneiden Affinity-haulikoiden uusin väriversio. Aseessa on vaihtelevia sääoloja hyvin kestävät Ceracote-raudat, eli kehys ja piippu pronssin värisinä ja synteettisessä tukissa on uusi Optifade Waterfowl -camokuosi. Erona II -malliin on paranneltu patruunoiden syöttöaukon muotoilu, isompi viritinvipu ja isompi luistin vapautuspainike.

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Aseen mukana tulee neljä peräkulman säätöpalaa, jolla takatukin käyryyttä sekä korkeutta pystytään säätelemään. Aika harvoin tulee ammuttua puoliautomaateilla, mutta Affinity III tuntuu yllättävän miellyttävältä ampua. Lisäpisteet tyylikkään räyhäkkäästä ulkonäöstä. Oikein sopiva kone vaikka sorsastukseen.



Sokerina pohjalla oli kuitenkin varsinainen terapiatyökalu:

Beretta 1301 Comp Pro 24" 12/76 itselataava haulikko

Aseessa on 10 patruunan alumiininen jatkomakasiini. Kapasiteetti 10+1+1 patruunaa (eli siltaankin saa mahtumaan yhden). Tämä on toki toiminnallinen haulikko, eikä sellaisenaan tarkoituksenmukainen metsästykseen. Makasiiniin voidaan kuitenkin tarvittaessa laittaa rajoitin ja näin tehdä siitä myös tilapäisesti metsästysase.
Kick-Off Plus perän luvataan antavan 40% vaimennuksen ensimmäiseen rekyyli-impulssiin. Steelium piippu 80mm ylimenokartiolla vähentää rekyyliä ja tarjoaa paremmat haulikuviot. B-Linkin sulkulaitteen luvataan takaavan 36% nopeamman latauksen kuin muilla itselataavilla haulikoilla ja luotettavan toiminnan myös 24g patruunoilla.




En oikein osaa sanoa tästä muuta kuin että se on ihan hemmetin viihdyttävä peli. Oheiselta videolta pääsee ehkä hieman kiinni hauskuudesta.


Tunnelmasta toiseen...

Fasaanijahtia

Seuraavana päivänä pääsimme sitten itse asiaan, eli jahtihommiin seisovalla kanakoiralla.  Koiran kanssa lintujahti on mieluista puuhaa. Tässä hommassa ei yleensä tarvitse hikipäässä juoksennella, mutta ulkoilua kuitenkin tulee päivän mittaan vähintäänkin riittävästi, kuten opin huomaamaan viimeisimmällä jahtireissulla Italian vuoristossa.

Tällä kertaa erityisen hauskaa oli päästä tutussa porukassa viettämään laadukasta aikaa parhaan harrastuksen parissa. Kuvat puhukoot puolestaan.

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Kuvaaja: Marianna Saren (saren.galleria.fi)

Erityiskiitos myös www.woikoskifeeling.fi Upea paikka ja sydämelliset ihmiset <3